28.3.2018 Tie tähtii - estevalmennukset - T

[Anne]

Peppi Joki valmentaa Järnbyssä Tie tähtiin 2018-ratsukoita, toista osakilpailua varten.

Valmennus on avoin kaikille osallistujille! Hinta 100vEUR / valmennus. (mahdollisuus yöpyä Järnbyssä, jos osallistut seuraavan päivän kouluvalmennukseen.)


Osallistuminen:
taso
Ratsastaja - hevonen, hevosen osoite
Viimeistään 26.3.2018
alle tai meili: [e-mail] (forumilta poimitaan ensisijassa)

Jokaiselle tasolle mahtuu 3 ratsukkoa. Valmennuksissa keskitytään tehtäviin ratsukkokohtaisesti.

Kommentit ja kuvat saa napata omaan päikkyyn.

Jos maksettu, annan vastakommentin. Jos ei, teen ensikommentin viimeistään 27.3.2018

Maksamismuodot:
a) pitkä teksti: 2 arpaa
b) lyhyt teksti: 1 arpa
c) kuva: 1 arpa
d) lyhty teksti + kuva: 2 arpaa
e) pitkä teksti + kuva: 3 arpaa

Taso easy
paikka 1: Vivienne B. - Austria, sunnuntai.esy.es/auburn/rilla.html 1 arpa
Pepin kommentit: Tamma oli hieman herkällä päällä ja ratsastaja olisi saanut ottaa siihen paremman kontrollin heti alkuun. Aloitimme muutamilla pystyillä, jossa testasin lähestymisiä. Hevonen liikkui hiemanlöysästi ja tutkiskellen esteille ja ratsastaja olisi saanut ratsastaa askelta tehokkaammin. Radalla ulkoavut olivat hieman hukassa ja muistuttelin niistä varsinkin nopeammissa käänteissä, jolloin hevonen kyllä liikkui ratsastajan katseen suuntaan, mutta ei ollut täysin kontrollissa. Loppua kohden rytmi parani ja laukkakin alkoi pyöriä, kun ratsastaja rentoutui ja alkoi nauttia.

paikka 2: Aino Reini - Vics Grimaldi, kuippana.net/rk/hevoset/vikke/ 3 arpaa
Pepin kommentit: Nopea hevonen tänään, ei kovin hyvin avuilla alkuun. Esteiden välillä saisi olla enenmmän kontrollia ja harkintaa: nyt tuntui, että ratsastaja istui kyydissä. Jos tyyliarvostelulla mentäisiin, tämä ei olisi kaunista katsottavaa. Eseistä hevonen selkeästi selviäisi hyvin ja koska ratsastajan vaikuttaminen jää puolitiehen ei pahempia tuuppaukisa esteille nähty. Sen sijaan liian kaukaisia ponnistuspaikkoja oli useampikin. Kotitehtäväksi antaisin paljon kavaletti- ja kontrollitehtäviä.

paikka 3: Alviina Herrala - Lazur SOV, seppele.piirroshevoset.com/hevonen.php?id=137 2 arpaa
Pepin kommentit: Ratsastaja näytti roikkuvan ohjassa aluksi. hevosella oli hyvä ja reipas askel ja pyysinkin ratsastajaa myötäämään. ei hevonen mihinkään lähtisi, näillä korkeuksilla se vaikka peruuttaisi esteiden yli, nyt piti saada hommaan flowta. Jännitystä oli kuitenkin ilmassa ja vaikka miten jätin ratsastajanvälillä rauhaan, ei korjauksia tullut haluamallani tavalla. sanoin rentoutuksesta vielä kerran oikein lempeästi ja sitten jotain tapahtui ja tyttö uskalsi päästää kädellä, jolloin hevonenkin muutti pehemän oloiseksi.


Taso medium
paikka 1: Julia Luoti - Valerie, kanelipulla.net/j/valerie.html 2 arpaa
Pepin kommentit: Hevonen vaikutti hieman väsyneeltä ja löysältä ja tuli ensimmäiset esteet melkoisella puoliteholla. Annoinkinheidän hieman levätä ja sitten aloitettiin uudestaan. Ratsastaja sai hakea selkeät välit ja määrittää askeleet ennen tehtäviä, jotta saataisiin keskittyminen pyörimään. Laukkaa enemmän eteen ja ratsastaja sai omalla asennollaan säädellä askelpituuta muutaman määrittämäni ajan. Kun tahti saatiin kuntoon, hevonenkin hieman heräsi ja suoriutui hienosti.

paikka 2: Nita Merisalo - Audrey v. Helmwald, sunnuntai.esy.es/auburn/armi.html 2 arpaa
Pepin kommentit: Ratsastajala hyvä ote hevoseen sileällä, mutta esteillä selvää ennakointia. Hevonen hyppää melko automaatilla nämä esteet, mutta ratsastaja sukeltaa varsinkin alkuun muutaman kerran pahasti. Pyysinkin ratsastajaa melkeinpä istumaan muutaman esteen ajan: hevonen ei siitä näillä kokeuksillä välittäisi. Sen jälkeen pyysin enemmän ain kevyesti irrottamaan pepun hypyn aikana: hevosen liike tekisi lopun ratsastajan "esteasennosta." Kontrolli väleillä hyvä ja ratsastus melko siistiä vauhtia voisi olla enemmän, nyt kiellot eivät olleet kaukana.

paikka 3: Milja Kajankoski - Feuerhof Ramino, ylakokko.wixsite.com/ylakokko/ramino 2 arpaa
Pepin kommentit: Ratsajalla hyvä asenne, ja vaikka hevonen painoi kädelle, osasi ratsastaja sen sieltä irrottaa omin avuin. Kuitenkin rohkaisin hieman rohkeammin ratsastamaan pohkeella, jotta hevonen ei jäisi "maistelemaan" niin paljon. Radalla teiden kanssa oli alkuun hankaluuksia, mutta ratsastaja nappasi parista kehoituksesta itseään niskasta kiinni ja sai teihin selkeyttä. Hyvä ratsastaja, korjaa miten pyydetään!


Taso hard
paikka 1: Elli Petäjistö - Cloudgazer, seppele.piirroshevoset.com/hevonen.php?id=149 1 arpa
Pepin kommentit: Säpäkkä tamma, jäykkä kyljistään. saisi olla paremmin läpi. Hyvä imu esteille.

paikka 2: Henry - Hallavan Vaniljakahvi, hallava.kuiske.com/ratsutalli/hevoset/lilja.html 1 arpa
Pepin kommentit: Tasainen hevonen lähti liikkumaan alkuun melko pitkällä, löysällä laukalla. Teimme siirtymisiä askellajin sisällä ja sittten saatiin säpäkkyyttä mukaan. Hevonen hyppäsi melko laakeasti, mutta roikkujalkaisesti, eikä näyttänyt välittävän puomeista. Muistuttelin ratsstajalle, että hän on se, joka päättää hyppypaikan ja -tyylin. Kaikkea ei voinut ratkoa okseri-tyylillä. Laitoinkin oari korkeampaa pystyä sarjaan, jolloin hevonen hyppäsi enemmän ylös ja ratsastajalle saatiin fiilistä myös siitä, millainen hypyn kaari tuli olla. Tasainen hevonen, tarvitsee terävyyttä tai sitten oikeasti korkeita esteitä.

paikka 3: Rasmus Alsila - Living Art, coupie.webs.com/lara.htm 2 arpaa
Pepin kommentit ("kuvakommentti"):

[Aino Reini]

Aino ja Vikke 60 cm (kuva tulee perässä myöhemmin, tekstissä 650 sanaa)

Oli siitäkin jo tovi aikaa, kun viimeksi istuin yksin autossa matkaustaen valmennukseen tai ylipäätään minnekään hevosen kanssa. Vastahan me melkein vuosi takaperin muutettiin virallisesti siskoni kanssa sukumme tilalle, Reinin Kartanolle, ja laitettiin tallitoiminta todenteolla vihdoin pystyyn. Niinkin lyhyessä ajassa, kuin yhdeksän kuukautta, on tapahtunut niin paljon kaikenlaista.

Hevosten hankinta, omatoiminen treenaaminen ja muutaman ulkopuolisen valmentajan silmän alla ratsastaminen kotitallilla on rikastuttanut meidän talliarkea, mutta ulkopuolisiin valmennuksiin ei olla ehditty.. Tuleva valmennus oli jotain aivan uutta oikeastaan kaikinpuolin. Tämän kerran estevalmennus ei ollut mikään tavallinen valmennus, vaan erikoislaatuinen mahdollisuus petrata nuoren hevosen kanssa tuoreen kisauran jatkamista. Matkasimme siis Viken kanssa kaksin kohti suurempaa kokonaisuutta! Ilmoittauduin aikaisemmin tässä kuussa tallin nuorimman ja vauvamaisimman oriin kanssa maanlaajuiseen "Tie Tähtiin"-kilpailuun, tai oikeastaan kilpailuihin - osakilpailuihin ja mahdollisesti finaaliinkin.

Tämänpäiväinen estevalmennus kuuluu siis Tie Tähtiin-valmennussarjaan, johon onneksi pääsimme mukaan, sillä treeniä me todellakin kaivattiin. Vikke on pärjännyt kotitreenissä ihan mukavasti, ja nuoresta iästään huolimatta se toimii ihan ok:sti - kun se vain osaa käyttäytyä siivosti ja säästää kaasuaan, eli ei juuri koskaan esteiden parissa. Olin jo matkalla melko varma, että orille uusi paikka tuo varmasti lisää twistiä valmennukseen, ja niinhän siinä sitten lopulta kävikin..

Valmennuspaikka Järnby oli meille ennestään tuntematon, mutta olen kuullut tuttaviltani vain hyvää kyseisestä paikasta, ja hyvän vaikutelman sainkin, kun talin omistaja oli meitä vastassa tallin pihalla opastaen. Viken traikusta purkamisen jälkeen se sai hetken aikaa odotella sille osoitetussa karsinassa. Yövymme siis Järnbyssä, sillä huomenna on vuorossa koulutreeni. Tallin omistajan kanssa ehdimme tutustua jonkin aikaa, kunnes kello alkoi olla sen verran, että valmennukseen oli lähdettävä. Varustaessani Vikkeä, se vaikutti jotenkin erilaiselta kuin kotonaan. Pörisi ja puhkui energiaa vähän liiaksikin. Noh, siitä sen enempää stressaamatta siirryimme muiden matkassa maneesiin.

Maneesissa stressitasoni lähti kuitenkin nousuun, sillä muutaman kerran aikaisemminkin ori on kättäytynyt uudessa paikassa, kuin täysi puupää. Se ryhtyi oitis pyörimään, kun yritin nousta selkään, joten valmentajan oli pakko tulla auttamaan. Nuoren hevosen uhoaminen oli se mitä sillä hetkellä vähiten kaipasin treenitilanteeseen. No, ori rauhoittui kuitenkin sillä hetkellä, kun pääsimme sisäuralle kävelemään. Toki se oli hieman pinkeä, ja piti itseään esillä turhanpäiväisellä hörinällä ja hirnumisilla.

Valmennuksen alettua ja kunnolla töihin päästessämme homma lähti kuitenkin sujumaan ensi alkuun ihan hyvin. Toki Vikkeä sai pidätellä, se kun ei kamalasti vauhtejaan säästele esteillä, mutta ihan hyvin tämä kouluratsastaja pärjäsi osaavan estevalmentajan opissa alkuun. Ori ja minäkin rentouduimme melko nopeasti, eikä Vikke enää tikittänyt ravissaan niin kovin saatika kiihdytellyt turhia. Muutamat alkuhypyt sujuivat oikein hyvin meidän osalta, mutta sitten vauhti alkoikin taas ottaa orista valtaa, vaikka sitä kuinka pidätteli ja teki taivutteluja / muita koukeroita.

Siinä oria rahoitellessa ja muiden menoa seuratessani mieleeni hiipi pieni alemmuuden tunne, sillä sen verran kokeneempia ja hyvin suoriutuvia oli kanssavalmennettavat, vaikka valmennuksen 60 cm esteet eivät juurikaan huimia temppuja vaatineet. Viken ja allekirjoittaneen sävelet menivät kuitenkin pikkuhiljaa sekaisin, kun ruvettiin hyppäämään varsinaista rataa. Orin innostuessa pienen pienistä esteistä, päätti se liioitella hyppyjään toden teolla. Valmentajan mukaan hypyt olisivat olleet pääosin oikein hyviä, jos estekorkeus olisi ollut puolta korkeampi ja ratsastaja olisi pysynyt hypyissä paremmin mukana... Esittelimme muutaman otteeseen varsin rumia, aivan liian kaukaa lähteneitä ja vinolla linjalla varustettuja teitä, jolloin puomit kolisivat alas ja menokin oli ajoittain jopa hieman vaarallista. Olimme siis kuin elävä esimerkki suoraan esteratsastusoppaan "Älä TODELLAKAAN tee näin"-aukeamalta.

Valmennuksen loppupuolella en enää tiennyt mitä ajatella meistä kahdesta tässä seurassa. Olisikohan sittenkin pitänyt istuttaa orin selkään vauhdikkaampi ja esteillä osaavampi siskoni - ehkä. Vaikka valmentaja saikin meidän menon rauhoittumaan loppuun, ja viimeiset hypyt sujuivat ihan mallikkaasti, olin silti aivan valmis laittamaan pillit pussiin. Muilla valmennuksessa olevilla ei juurikaan tällaista häsläämistä esiintynyt, mutta valmentajan rohkaisu sai minut vielä jatkamaan.

Tulevaan esteosakilpailuun tulen kuitenkin osallistumaan toistaiseksi hieman epäilevällä mielellä.. Viken kanssa on vielä niin paljon harjoiteltavaa esteiden parissa etenkin vauhdin säätelyn osalta. Toivottavasti huomisen kouluvalmennus sujuisi paljon paremmin, ainakin sen suhteen ei ole ikinä ollut ongelmia! Noh, täytyy vain pysyä positiivisena ja ottaa valmentajalta saamamme hyvät vinkit käyttöön ja suunnata tulevaan kouluvalmennukseen paremmilla mielin - huomenna me näytetään mihin meistä oikeasti on!

[Milja Kajankoski]

Milja Kajankoski - Feuerhof Ramino, medium, sanat 589

Koulukisat eivät todellakaan menneet mun ja Minon osalta putkeen - 19. sija. Eipä sillä, että olisin ollut hetken vertaa yllättynyt. Meidän molempien päälaji oli todellakin esteratsastus, ja meidän onneksemme seuraavat osakilpailut Tie tähtiin -kilpasarjaa olivatkin esteiden parissa, vieläpä kotitallillamme.

Saattoihan osasyynä sijoitukseemme olla myös vähäinen treeni. Noita koulupippaloita varten emme käyneet yhdessäkään valmennuksessa, kun taas nyt seuraavat viikot ennen estekisoja näytti olevan pullollaan matkustusta ties minne.

Ensimmäisenä tiemme kuitenkin kävi Järnbyyn, Peppi Joen silmän alle. Paikalle me saavuttiin kerrankin ajoissa, ja mä olin tulevasta valmennuksesta enemmän kuin innoissani. Niin vaikutti olevan myös Mino, puhinasta ja korahtelusta päätellen. Sama meno jatkui maneesissa lämmitellessämme, olihan ruuna aivan uudessa paikassa keskellä umpituntemattomia hevosia. Menohaluja sillä oli normaaliin tapaansa vaikka muille jaettavaksi, mutta tulevia hyppyjä ajatellen mun täytyi alkaa ratsastaa pidättäviä apuja tarkasti läpi.

Näin jälkeenpäin ajateltuna verryttely sujui oikeastaan tosi hyvin. Hetken kulmia kyttäiltyään alkoi puoliverinen kuunnella apujani kivasti, eikä ravin tempo ollut ollenkaan niin malttamaton. Koetin hakea energistä, mutta tasaista menoa liikkeeseen.
Laukassa Mino tuli vähän vahvaksi kädelle, joten tein paljon siirtymisiä ravin ja laukan välillä. Ratsastin molempiin päätyihin ympyröitä, joita vuorotellen suurensin ja pienensin.

Valmennuksen hyppyosuus aloitettiin tulemalla matalaa pystyä pitkän sivun alkuvaiheessa. Yritin suunnitella reitin esteelle mielessäni mahdollisimman hyvin; en saisi kääntyä kovinkaan aikaisin, tai en kerkeäisi suoristaa Minoa ollenkaan.
Ensimmäinen hyppy oli vähän hapuilua. Mino yritti jyrätä sisäpohjettani vasten ja hyppäsi liian kaukaa yli.
"Koeta kitkeä nuo ongelmat heti alkuunsa pois, vaikka nyt ihan kivasti toiselle puolelle pääsittekin. Se ei kuitenkaan ihan niin helposti käy, kun tuota esteen korkeutta nostetaan", Peppi neuvoi ensimmäisen hypyn jälkeen.
Niimpä seuraavalla kerralla käytin topakasti ulko-ohjan ja sisäpohkeen yhteistyöstä, jolloin lähestyminen oli paljon parempi ja miellyttävämpi.

Seuraavaksi tulimme halkaisijan loppupuolella olevaa lainetta, ja kahta ristikkoa pitkällä sivulla. Laineelle Mino imi isosti, sillä kerkesi kerätä paljon voimaa pitkällä lähestymisellä esteelle. Niimpä käännös laineen jälkeen tuotti hankaluuksia, jolloin myös jatko ristikoille oli huono. Peppi ohjeisti tekemään reilummin puolipidätteitä halkaisijalle, ja olemaan itse kropalla jäntevästi liikettä vastaan. Se auttoi, ja seuraava yritys oli onnistuneempi. Laukka-askeleet ristikoiden välille sujui helposti, ja pääsin hyppyihin ongelmitta mukaan.

Esteiden korkeudet olivat noin 70 sentin pinnassa, kun lähdimme ratsastamaan lyhyttä rataa näiden kolmen esteen avulla. Rata keskittyi tiukkoihin käännöksiin ja tarkkoihin reitteihin. Ensin tultiin laine, ristikkolinja, pysty ja lopuksi laine uudelleen. Pystyn alle Peppi lisäsi erikoisemman, käsinjäljin maalatun portin.
Heti radan alussa Mino alkoi innostua - se pureskeli kuolaintaan ja huiski hännällään korvat tiukasti hörössä. Lähestyminen laineelle oli aivan liian vauhdikas, mutta sain pidäteltyä ruunaa tarpeeksi ristikkolinjalle. Pystyn alle ilmestynyt portti oli jännittävä Minon mielestä, joten sen yli mentiinkin vähän oudommalle loikalla. Nopeasti sain puoliverisen takaisin raiteille, ja ristikot ylittyi ihan ookoosti.

Tulimme saman uudelleen, tällä kertaa valmentaja vaati vielä paremmat reitit. Olin valmistuneempi Minon kiihdytyksiin ja kummasteluun, joten ainakin omasta näkökulmastani rata sujui tasaisemmin.
Lopuksi Peppi nosti esteet 80 senttiin, ja tulimme äskeisen radan peilikuvana. Ensimmäinen este eli laine ylittyi voimakkaalla hypyllä, josta matka jatkui pystylle. Mino oli tässä vaiheessa jo päässyt yli järkytyksestään porttia kohtaan, ja pysty ylittyi hienosti. Ristikkolinjalta jatkoimme energisessä laukassa kohti lainetta, viimeistä estettä. Pääsin hyppyyn hyvin mukaan, ja taputin pärskivää ruunaa esteen toisella puolella.

Loppuverryttelyssä Mino oli huippu, varmaan parempi kun ensimmäisten osakilpailuiden kouluradalla.. Ravailin erilaisia reittejä maneesissa, ja päästin ohjan hieman pidemmäksi. Mino lähti venymään sen mukana, ja pärskähteli tyytyväisenä.
Kotiin neuvoksi sain ratsastaa Mino alusta alkaen reaktiivisemmaksi avuilleni, etenkin pidätteille. Jos se ei ollut hallussa, oli aika mahdotonta yrittää saada tempo hyväksi niin, että pääsisin ratsastamaan hyvät reitit. En ollut vinkeistä ollenkaan yllättynyt, se on ollut varmana alkuajoista lähtien ongelmamme.. Toisaalta tämän päivän valmennuksessa saimme mielestäni myös tosi hyviä pätkiä, tästä oli hyvä jatkaa treenaamista!

[Aino Reini]

[Nita]

Nita Merisalo - Audrey v. Helmwald, medium 721 sanaa
Meidän matkustus alkoi Armin kanssa mennä jo aika rutiinilla. Mulla oli tehty tarkistuslista valmennusmatkoja varten, josta saisi helposti katsottua, että kaikki olisi matkassa. Nyt meille tulisikin kolmen päivän valmennusputki, joista kaksi oli estevalmennuksia. Ja me kouluratsukkona mentäisiin niihin ja osallistuttaisiin koko kisoissa siihen keskimmäiseen luokkaan. Eli toisiksi vaativampaan, jos asian niin halusi ajatella. Se, jos mikä, jännitti mua. Me oltiin just vasta startattu meidän kisaura sen meidän päälajin parissa, kun me kohta jo saataisiin alle meidän ensimmäiset estekisatkin. Eikä ollut kauaakaan, kun me oltiin otettu ensimmäiset hyppytreenit. Onneksi mä pystyin luottamaan punarautiaaseen ratsuuni aivan täysin, muuten mä en olisi esteille osallistunutkaan.

Meitä oli taas ihan mukava porukka lähdössä Auburnista valmennuksiin, joten yksin en joutuisi olemaan tälläkään kertaa. Järnby oli mulle täysin vieras paikka, joten taas sain uuden tallin käytyjeni listalle. Se ei vielä ollut kovinkaan pitkä, mutta ilmeisesti Armin kanssa treenatessa ja kisatessa lista alkaisi kasvaa. En mä mitenkään kunnolla listannut talleja joissa olin käynyt, oli vain hauska seurata missä olikaan tullut käytyä. Hannover käyttäytyi taas erittäin mallikelpoisesti vieraassa paikassa ja seurasi mua meille vierailun ajaksi annettuun karsinaan. Me jäätäisiin yöksi seuraavan päivän kouluvalmennusta varten. Käytettävissä oleva karsina oli kyllä hyödyllinen.

Mua jännitti, koska kyseessä oli estevalmennus, uusi valmentaja, uusi paikka ja no, kaikki. Joten mä yritin suunnata ajatuksiani toisaalle, kuten siihen, kuinka upea paikka Järnby oli. Se oli eritavalla hieno kuin Auburn, mutta hieno kuitenkin. Armissa ei taas vaihteen vuoksi näkynyt yhtään jännitystä tai stressiä. Osasikohan se edes tehdä kumpaakaan? Se otti rennosti taas matkustamisen, vieras karsinakaan ei haitannut yhtään. Mun vuokrahevonen oli kyllä kullan arvoinen ja mä olin ylpeä, kun Amanda oli mut ensin ottanut hoitajaksi ja ylentänyt sitten vuokraajaksi.

Alkuverryttelyssä me oltiin varmasti niin kouluratsukon näköinen kuin vain saattoi olla. Mulla oli taas hieman orpo olo estesatulassa, joka me oltiin taas otettu lainaan. Jos koulusatula ei olisi niin epämukava hypätä, mä varmaan menisin estevalmennuksetkin koulusatulalla. Mutta varusteet piti olla kunnossa, joten me lainattiin estesatulaa kun tarvittiin. Nyt oli ollut vähän enemmänkin tarvetta. Mä tein verkassa paljon siirtymisiä, vähän avotaivutusta ja vaikka Armi olikin itsessään reipas, hain vielä vähän lisää vauhtia. Jos me haluttaisiin pärjätä monia muita vastaan esteradoilla, meidän ei auttaisi jäädä himmailemaan. Onneksi mun alla oli hevonen, joka hallitsi itsensä todella hyvin ja pystyisi varmasti kääntymään vaikka kolikon ympäri, jos tarve vaatisi. Toivottavasti ei tarvitsisi, mutta olihan siitä iloa, kun esteiden välillä ei tarvitsisi tapella hevosen kanssa ja se menisi juuri niin kuin mä halusin. Hypyt olivat sitten toinen juttu, niissä mun pitäisi vain pysytellä kyydissä.

Ennen hyppäämisen aloitusta mä muistin mainita meidän valmentajallemme, että meidän hyppäämiset olivat olleet todella vähäistä ja me oltiinkin enempi kouluratsukko. Että ei kannattaisi järkyttyä, jos mun meno selässä olisi aivan kamalaa. Tai saisihan siitä järkyttyä, mutta se ei tulisi niin yllätyksenä. Kun oli meidän vuoro hypätä ensimmäinen este, mua jännitti. Armi lähestyi musta huolimatta estettä tasaisessa laukassa ja hyppäsi nätisti. Kunpa mä vain olisin mennyt yhtä hyvin. Mä en malttanut edelleenkään odottaa sitä hyppyä, vaan lähdin jo etukäteen hyppyyn. Ja ylipäätään tein hypyssä liikaa, kun katsottiin esteen korkeutta. Sainkin kuulla tästä valmentajalta. Ja mun pitäisi kuulemma rentoutua siellä selässä.

Hyppy hypyltä taas homma lähti paranemaan mun osalta. Armikin innostui esteistä sen verran, että mä jouduin ottamaan jopa muutamia pidätteitä esteiden välissä. Punarautias alkoi ilmeisestikin innostua meidän ohjelmistoon nykyään kuuluvista hypyistä. Se oli mun mielestä vain hyvä juttu, että tammassa alkoi näkyä pientä innostusta. Olihan se tietysti kivaa kun hevonen meni tasaisesti ja oli helppo miettiä välejä. Mutta kun Armi innostui hypyistä, se alkoi tarkoittaa, että nyt alettiin tosissaan olemaan esteiden kanssa. Ja ehkä silläkin alkoi olla mukavampaa, kun mä en heilunut selässä ihan miten sattui. Ei tamma mitenkään vetänyt hernettä nenään jos mä vedin huonosti, pikemminkin Armi reagoi siinä kohti, kun mä ratsastin paremmin.

Hyppyjännitys saatiin taas karkotettua valmennuksen aikana pois ja mä sain taas hyviä ohjeita meidän hyppyihin. Mä tarvitsisin vain rutiinia ja harjoitusta, jotta hypyt alkaisivat sujumaan. Niitä ei välttämättä hirveästi kerkeäisi keräämään ennen ensimmäisiä estekilpailuja, mutta olihan niihin vielä muutama päivä aikaa. Ja ainakin parin valmennuksen myötä mä saisin tehtyä ajatustyötä, jos jotain tarttuisi päähän ja vähän lihasmuistiinkin hyppäämisestä. Mä olin kuitenkin melkolailla tyytyväinen meidän suoritukseen valmennuksessa, kunhan mä saisin ratsastukseni kuntoon niin meillä ei olisi suurta hätää. Pitäisi kyllä treenata vähän enemmän, sillä mä vedin ihan hapoille kevyestä istunnasta. Ja sitä ei edes mitenkään mainittavan suuresti ollut. Ei tehty erikseen mitään istuntaharjoituksia. Tosin nekin tekisivät varmasti hyvää.

[Julia L.]

80cm: Julia Luoti - Valerie, 513 sanaa

Väsymys painoi vieläkin Kanadan reissun jäljiltä niin minua, kuin Valerietakin. Nuorikon jaksaminen huolestutti minua, varsinkin nyt, kun valmennuksia oli ollut todella tiheällä aikavälillä. Valerien piti sisäistää niin paljon uutta asiaa lyhyessä ajassa, että pelkäsin kuluttavani tamman henkiset voimavarat loppuun liian aikaisin. Toisaalta tänään Järnbyyn saapuessamme Valerie vaikutti reippaalta, omalta itseltään jälleen uusissa valmennusmaisemissa, joten huolenaiheeni saattoi olla täysin turha.
Uteliaana nousin maneesin katsomoon, aikomuksenani ihmetellä helpon luokan valmennusta. Isabella seurasi katseellaan kummityttöään suu tiukkana viivana, mutta huomatessaan minut, hän hymyili vaisusti. Oletin, että olin tervetullut hänen seuraansa, joten istahdin bruneten viereen, katsomon puiselle penkille.
Ruunikko angloarabi liikehti ilmavasti muihin ratsuihin nähden, jotka kaahottivat ratsastajat selässään hirmuista vauhtia eteenpäin. Viivi ratsasti siroa tammaa kuin omaansa, mikä oli ihailtavaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sopusuhtainen ratsukko varasti jatkuvasti huomiota silmissäni suurista puoliverisistä.
Isabella istui hiljaa, sanomatta ainuttakaan sanaa, edes kommentoimatta ääneen Viivin ajoittain liian eteen valahtanutta istuntaa. Olinhan minä jotain tulevista hautajaisista kuullut ja lukenut, mikä varmasti veti naisen mieltä matalaksi. Näin kuitenkin paremmaksi vaihtoehdoksi osoittaa tukea epäsuorasti, kuten vastaamalla välillä Viivin turhanpäiväisiin kysymyksiin.

Nostin estesatulan viininpunaisen huovan päälle. Satulavalinta tuntui taas enemmän omalta, kuin edellisissä osakilpailuissa ja valmennuksissa. Heikko aloitus koulukilpailuissa ei tulisi missään nimessä toistumaan painotuslajissamme. Napsautin kypärän remmin kiinni ja huikkasin Nitalle olevani valmis. Yhdessä tuumin suuntasimme maneesia kohti, jossa läsipäinen rautias jo teki itselleen tilaa tutuksi. Tiesin heti, kun Valerie ei meinannut millään seisahtua aloilleen selkäännousun ajaksi, ettei tänään tammalla ollut aikomustakaan pistää parastaan.
Hypättyäni vauhdista sabinokirjavan kyytiin annoin sen kävellä hyvän tovin pitkin ohjin. Valmentaja tarkasteli meitä ratsukkoja alkuun hiljaisesti, esittäen vastalauseita vasta ravityöskentelyn alkutaipaleella. Pepin mielestä Valerie raahusti pohkeen takana, jolloin pidin pohkeeni lähellä puoliverisen herkkiä kylkiä. Minusta sen liike eteni juuri sopivassa temmossa, sillä iso hevonen vaati aikansa lämmetäkseen. Kevyessä ravissa pyörin Valerien kanssa isoilla ympyröillä, koska maneesissa oli todellakin tilaa. Pienemmillä ympyröillä tammaa sai tukea hyvin pohkeella, ettei se kaatunut lapa edellä kaarevan uran sisään. Valerien yhteistyöhaluisuus ui parhaillaan pohjamudissa, mutten voinut kuin paikata sen virheitä omalla osaamisellani.
Kolmatta askellajia oli totisesti hankalaa ajaa eteenpäin. Nuorikko laukkasi kuin bensavajaa auto pakkassäässä, tahmeasti ja kokoajan entistä huonommin. En yrittänytkään koota sen löysää askellusta, vaan annoin tammalle vapauden laukata juuri niin pitkästi, kun se vain jaksoi kantaa itseään.

Rautiaat hyppäsivät molemmat vuorollaan mitä ilmavampia hyppyjä, kun taas Valerien hypyt olivat ennemminkin suuria pituussuunnassa. Tamman keskittymiskyky ei tänään ollut parhaimmillaan ja korvatkin näyttivät sabinovoikolla olevan vain koristeena. Toisaalta ymmärsin täysin nuorikon "vähän sinne päin" -mielialaa, sillä viimeviikkoina se oli jaksanut skarpata valmennuksissa tosi hyvin. Aina ei voinut olettaa nuoren hevosen toimivan kuin oppikirjoissa konsanaan.
Korkeuden lähennellessä enemmän kilpailukorkeutta, Valerie alkoi laiskistua hypyissään. Sarjalla sen jalat hipaisivat molempia puomeja, koska sillä oli enemmänkin kiire laukata estekujan läpi kuin keskittyä hyppäämään.
Peppi pureutui ongelmaan vaatimalla täsmällisyyttä ja käski tulemaan heti uudestaan. Uudella yrittämällä istuin syvemmälle satulaan pidättämään hötkyilevää tammaani, enkä epäröinyt laskea laukka-askelia ääneen hahmottaakseni hyppypaikan paremmin. Se kannatti, eikä puomit kolahdelleet enää uudemman kerran kirjokavioihin. Hyvä niin.
Loppuverryttelyissä me oltiin Valerien kanssa kuin löysää spagettia. Valmentajan ankara tuomio suorituksestamme oli rankkaa kuultavaa, mutta osakilpailuihin mennessä olimme toivon mukaan täydessä terässä. Nyt en voinut kuin kaatua majoituspaikkamme sänkyyn ja nukkua jet lagin pois kuormittamasta aivojani.

[Alviina]

Alviina Herrala & Lazur SOV. 524 sanaa.
"Jännittääkö?" Elli yritti rupatella mun kanssa roikkuessaan vastaan, kun mä nousin Lassen satulaan.
"Vähän", oli ainoa sana, jonka mä sain aikaiseksi pusertaa huulieni välistä ilmoille.
Vähän oli rankkaa vähättelyä. Totta kai mua jännitti, koska estevalmennukset oman tallin ulkopuolella oli mulle harvinaisia tapahtumia. Lasse oli tänään aika eloisa ja valpas, ja mä pelkäsin, että se vetäisi mua estevalmennuksessa kuin märkää räsynukkea. Jos ruuna nyt kiikuttelisi mua ihan minne sattuu, mä kyllä häpeäisin silmät päästäni ja vajoaisin syvälle masennuksen alhoon. Itsensä nolaaminen julkisesti ei takuulla ollut mun suosikkiasioita. No, tuskin oli kenenkään muunkaan, ja jos oli, se joku muu oli kyllä päästänsä pahan kerran vialla.

Peppi Joki oli reippaan oloinen ihminen. Hänestä tuli ehkä vähäsen mieleen Pirre, ja se oli lohdullista ja kotoisaa. Huh, ehkä tämä tästä!

Jos alkuverryttelystä oli pakko sanoa jotakin positiivista, niin mun kohdalla hyvä puoli oli se, ettei tarvinnut juuri körötellä harjoitusravissa. Lasse oli vauhdikkaalla päällä, ja sen tavallisestikin iso ja vaikeasti istuttava ravi tuntui kahta valtavammalta ja loikkivammalta. Mä takerruin vaistomaisesti ohjiin ja yritin hillitä Lassen menoa pidätteillä. Apua, miksi sen piti mennä näin kovaa? Mitä tapahtuisi, kun siirryttäisiin laukkaan ja pitäisi hypätä esteitäkin? Miten mä muka ikinä ehtisin ohjata Lassea oikeille teille, kun se vaan paahtaisi menemään minkä kerkeäisi ja minne huvittaisi? Tästä ei varmana tulisi yhtään mitään, päätin tappiomielialan vallassa jo alkuraveissa.

Peppi Joki kuitenkin rauhoitteli.
"Hengitäpä, Alviina, kunnolla syvään sisään ja puuuhalla pitkään ulos. Sitten rentoutat hartiat ja kädet ja annat sen hevosen edetä. Oma kevennys rauhallisemmaksi, reidet rennommiksi. Tollaisena suolapatsaana sä vaan lisäät sen halua juosta alta pois."
Noudatin ohjerimpsua parhaan kykyni mukaan. Tuntui aika edesvastuuttomalta hellittää ohjasta, kun maneesissa oli kaksi muuta ratsukkoa, joihin pelkäsin meidän törmäävän hetkenä minä hyvänsä. Toisen hevosen ratsastaja oli vielä joku ihan pikkumukelo, joten mistä siitäkään saattoi tietää, osasiko se edes seurata mitä ympärillä tapahtui? En tosiaan halunnut olla se ratsastaja, jonka hevonen aiheuttaisi yllättävän tilanteen, jota lapsiratsastaja ei osaisi lukea. Se voisi päättyä huonosti.

Lasse pysyi reippaana ja eteenpäinpyrkivänä koko valmennuksen ajan. Peppi toisti kerta toisensa jälkeen mulle kehoituksen rentoutua ja antaa hevosen edetä vähän vapaammin. Vähitellen mä uskalsin noudattaa sitä ohjetta yhä paremmin, kun mä aloin huomata, ettei mitään vaarallista tapahtunutkaan, vaikka Lasse olikin aika menossa. Esteille se ponnisti pari kertaa hieman kaukaa, mutta muilta osin musta tuntui oikeastaan aika sujuvalta. Se ei sentään ryskännyt täysiä kohti jokaista näkemäänsä estettä, niin kuin olin vähän pelännyt, ja esteiden jälkeen sen laukka jatkui reippaana muttei holtittomana.

"Teet tosi hyvän tien aina tälle esteelle", Peppi kehui yhdessä vaiheessa. "Koita kuitenkin ehtiä rentouttamaan käsi ennen estettä."
Ja minähän yritin. Kehuista rohkaistuneena mä ratsastin taas hieman vapautuneemmin esteille, ja vaikka mä en itse Lassessa kovin suurta eroa huomannutkaan, Pepin sanojen mukaan se kävi yhä rennommaksi valmennuksen edetessä. Se oli aika mukavaa kuultavaa.

Sättimistä mä sain heiluvista jaloistani ja siitä, että ylävartalo kumartui kyllä eteen mutta käsi pysyi käpertyneenä paikalleen.
"Ideahan on myödätä esteille kädellä. Ei ole mitään järkeä kumarrella eteen, jos käsi ei seuraa hevosen suuta. Keskity enemmän siihen käteen kuin ylävartaloon. Yläkroppa saisi pysyä paljon vakaampana, vältä äkkinäisiä heilahteluja ja seuraa hevosta mahdollisimman pehmeästi."

Hyvä on, ajattelin, ja painoin ajatuksen mieleeni. Jospa näillä opeilla selvittäisiin itse kilpailupäivästäkin hengissä ja edes jonkinlaisin tyylipistein.

[Rasmus A.]

Rasmus - Living Art, 540 sanaa

Järnby oli ehkä maailman siistein paikka (tai no, ehkä tasoissa Auburnin kanssa). Mä olin saapunut valmennuspäivänä paikalle ihan yliaikaisin ehtiäkseni nuuskimaan ympärilleni pitkästä aikaa. Vanhat tiili- ja kivirakennukset henkivät menneen ajan loistoa ulkoapäin ja sisältä ne olivat toimivat, siistit ja valoisat. Molemmat ulkokentät olivat näin talvellakin hyvässä kunnossa ja maneesi suorastaan kutsui hyppäämään. Ja siellä oli RAVINTOLA. Ja PAVILJONKI. Ja TAMMILEHTO. Hitto, jos mä olisin ollut upporikas olisin ostanut koko mestan.

Tallissa mä olisin vienyt viettää helposti koko päivän – olisin tutkinut nimikylttejä ja sukutauluja ja vilkuillut karsinoihin, joissa toinen toistaan hienommat hevoset mutustelivat heinää. Tallissa oli paljon kouluhevosia, joista mä en ollut ihan niin kiinnostunut, mutta myös hyvä määrä hyppääjiä ja kenttähevosia tai allroundereita. Stormseekerin mä olisin voinut ottaa koska tahansa, ja JB Relinquishment oli niin älyttömän hieno kuin olin muistellutkin parin kisakohtaamisen perusteella (fun fact: Matildan ylläpitoheppa Haukka oli sen isä, tajusin vasta nyt).

Ja oli siellä kivoja tammojakin: erityisesti mä tykkäsin isosta ja kirjavasta JB Adorasta ja JB Indistä, joka oli vielä nuori mutta selvästi tulevaisuuden supertähti. Olisipa mullakin joskus tällainen paikka ja tällainen lauma puoliverisiä, mä mietin vähän kaihoisasti. Olisi varaa valita. Olisi varaa pitää itsellä vain parhaat, jos nyt jostain kasvatista malttoi luopua. Pääsisi tekemään kasvatustyötä omilla hevosilla ties kuinka monennessa sukupolvessa. Otettaisiinkohan mut Järnbyyn oppipojaksi, jos oikein nätisti pyytäisin? Mä voisin asua vaikka teltassa pihalla.

Oli melkein harmi, kun mun piti jättää tutustumiskierros kesken ja lähteä laittamaan Laraa kuntoon valmennusta varten. Tamma oli kiukkuinen, kun mä olin jättänyt sen yksin traikkuun ja lähtenyt lepertelemään muille hevosille, mutta mä syötin sille pienen porkkanan sitä lepytelläkseni ja sain sen luullakseni vähän paremmalle tuulelle.

Peppi Joki ei ollut mulle uusi nimi, mutta naisen valmennettavaksi en ollut ennen päässyt. Tyyppi vaikutti mukavalta ihmiseltä, särmältä mutta ei liian tiukkapipoiselta, ja mua edeltävässä ryhmässä ratsastaneiden Julian ja Nitan tyytyväisten naamojen perusteella Peppi oli onnistunut antamaan hyviä vinkkejä. Mun kanssa samassa ryhmässä ratsasti ilmeisesti Seppeleestä tuleva nainen kimolla täysiverisellä ja mulle vieras mies isokokoisella ja vahvaluustoisella ruunikolla. Molemmat vaikuttivat olevan esteratsastuksen erittäin tosissaan – tyypit verryttelivät hevosiaan suut tiukkoina viivoina, joten mä päätin unohtaa haaveilun ja keskittyä itsekin hommiin kunnolla heti alusta saakka.

Lara oli alkuun ehkä vähän löysän tuntuinen; välillä se meni vieraissa paikoissa tiloihin ja kulki omassa kuplassaan. Avut menivät perille pienellä viiveellä ja energian saaminen takajalkoihin oli työn ja tuskan takana. Ensimmäiset hypyt Lara hyppäsi täysin selättä, pitkänä ja matalana, mutta sitten sain ratsastettua siihen vähän ryhtiä ja tehoa. Laukka alkoi pyöriä, kaasu ja jarru löytyä, ja hyppykaaret muuttua vahvemmiksi.

Peppi kehotti mua ratsastamaan rennosti, vähäeleisesti ja tehokkaasti, niin että uskalsin vaikuttaa hevoseen mutta tein sen pienesti ja siististi. Lara oli niin herkkä, ettei sitä tarvinnut ottaa napakasti suuntaan tai toiseen, vaan pienillä avuilla se pysyi tyytyväisenä ja eteni tasaisesti. Me hypättiin suhteutettuja linjoja ja pientä rataa eikä niissä ollut mitään sen isompia ongelmia.

”Vähän tarkemmat tiet ensi kerralla”, Peppi tosin toivoi. ”Suorista kunnolla ennen estettä, niin että saat sen molempien pohkeiden väliin.”

Mä yritin parhaani, vaikka Lara oli saanut koneensa käyntiin ja sen olisi tehnyt mieli mutkitella mun jalkojen välissä vähän ylimääräisiä metrejä ennen estettä. Sain pitää ulkoavut huolellisesti lähellä ja kääntää aika reilusti ulkojalalla, että sain sen suoristettua. Se kyllä helpotti hyppyjä – ne olivat teknisesti siistimpiä ja tuntuivat varmemmilta. Mä lupasin pitää asian mielessä kisoissakin. Enää pari päivää!

[Anne]

Tehokkaan valmennuksen jälkeen loppukävelyt Tammilehdossa.

Elli ja Calla

[Henry]

Henry - Hallavan Vaniljakahvi

[Vivienne]

Vivienne Blankley - Austria, 60 cm
321 sanaa, kirjoitettu Viivin kummitädin Isabella Sokan näkökulmasta:

Palasin vasta edellisenä iltapäivänä Kanadan matkalta, mutta vaadin silti lähteä Viivin valmennukseen mukaan. Olin saanut vältettyä päiväunet ja nujerrettua jet lagin ensimmäisen iskun, mutta yhtä kaikki olin äärimmäisen väsynyt. Ajoin meidän tallin porukan sitkeästi Järnbyhyn, vaikka jouduinkin levittelemään silmiäni väkisin auki. Julia taisi itse asiassa nukkua automatkalla ja olin naiselle pikkiriikkisen kateellinen. Viivissä sen sijaan energiaa piisasi tuttuun tapaan, ja kaikilla oli hermot enemmän ja vähemmän kipeänä ties-minkä-kielisille rallatuksille, joita tyttö lauleskeli autossa.

Viiville oli selkeästi jo kehittynyt oma rutiini siihen, miten tämä hoiti Rillan vieraalla valmennuspaikalla. Pintelit olivat kauniisti suorassa, jouhet ojennuksessa ja huopa puhdas. Tyttö ajoi minut määrätietoisesti pois ja totesi selviävänsä itse. Hymyillen annoin Viivin olla, Rilla osaisi kyllä käyttäytyä. Lähdin itse pyörimään Järnbyn tallissa ja katselin hevosia kiinnostuneena. Tammani Mirameir oli tilan kasvatti, mutta puoliverisen kasvattajaa Annea en pikavilkuilullani huomannut. Viivin valmennuksen pitikin ihan muu kuin Anne. Valmentaja oli Peppi Joki, josta en oikeastaan tiennyt mitään. Olin ollut poissa suomalaisista hevospiireistä juuri ratkaisevasti liian kauan.

Sinnittelin kiltisti hiljaa, kun Peppi ohjeisti Viiviä. Olisin halunnut kertoa, miten tammaani kannatti ratsastaa, mutta Viivi olisi taas suuttunut (ja tavallaan ihan aiheesta). Rilla oli alusta asti melko virittynyt ja herkkä, eikä tamma valitettavasti ollut Viivin täydessä kontrollissa. Tiesin kuitenkin, ettei Rilla varsinaisesti mitään tekisi. Peppi vaikutti silti tyytymättömältä – ehkä nainen pelkäsi, että pikkutytön arabi riistäytyisi käsistä hetkenä minä hyvänä. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun Rilla oli jo oma tahmainen itsensä ja liikkui enemmänkin etanan kuin pupun lailla. Viivin olisi pitänyt ratsastaa reippaammin esteille, vaikka tokihan Rilla selvisi näin pikkuruisista esteistä puoliunessaankin.

Tytön radanratsastus oli melko kamalaa katsottavaa ja Rilla karkasi ulos tuon tuostakin. Onneksi Peppi sätti Viiviä puutteellisista ulkoavuista, ettei minun tarvinnut kotona sitten mäkättää. Loppua kohden ratsukko paransi menoaan muutenkin, ja veikkaan Viiviä jännittäneen. Sekä selässä keikkuva tyttö että siro tamma rentoutuivat, ja laukkaan tuli ihan eri ilme. Viivin valmennuksen jälkeen luovutin ja hiippailin ”asioille” muiden tallilaistemme valmennusten ajaksi. Päiväunet hevosrekassa olivat voimaannuttava ajatus, mutta heräsin niiden jäljiltä entistäkin uupuneempana.