Hermannin ja Vernerin päiväkirja

[Solina]

Hermannin & Vernerin päiväkirja

Hermanni ja Verneri jakavat kaiken, alkaen karsinasta ja tarhasta, omistajan kautta yhteiseen rehuannokseen, joten ei liene yllätys, että myös pilkullisten päiväkirja on yhteinen.

Hermanni ja Verneri muuttivat Suomeen 28.9.2011 piristämään tasaisen varmoihin tupsujalkohin kyllästyneen uuden omistajansa, Solinan elämää. Tästä parivaljakosta tasainen varmuus onkin hyvin kaukana. Verneri on viisas pieni poni, joka kulkee kuin koira kaverinsa perässä - ainakin useimmiten. Joskus varsa aiheuttaa kaaoksen livahtamalla pois kaverinsa näköpiiristä, voi sitä huudon ja hermoilun määrää... Hermanni saa luvan opetella hiljalleen elämää erossakin kaveristaan, mutta aluksi, kaikkien turvallisuuden kannalta lienee parasta antaa kaverusten olla yhdessä ja harrastaa seuraponin kokoaikaisen läsnäolon luomien rajoitusten kanssa. Esimerkiksi yhteiset maastoretket tallin takametsää kauemmaksi eivät onnistu ponivarsan kanssa. Omaan karsinaansa Hermanni osaa jäädä yksinkin, jos aivan pakko on, mutta mitenkään rauhalliseksi sitä ei siinä tilanteessa voi kuvailla...

Hermannin käyttötarkoituksena on yrittää opettaa täysin puskaratsastajaksi vajonnut omistajansa ratsastamaan. Verneri ja Hermannin persoonallinen luonne takaavat, että oppimisesta ei tule helppoa. Ainakin varmasti vaihtelua sille ainaiselle onnistumiselle, mitä omistajansa saa kokea muiden hevostensa selässä...

[Solina]

Kiire, kiire, kiire!

Miten tuntuu, ettei aika riitä taas yhtään mihinkään, vaikka tuli hännän alla kirmaa paikasta toiseen suorittaen ihan kokoajan jotakin muka-tarpeellista. Koko ajan on pimeää ja vuoroin sataa, vuoroin pakastaa. Kotitallin kenttä muistuttaa suurta vesiestettä ja hevoset karvaisia mammutteja. Onneksi on hetki, pieni hetki aikaa esiintyä "esittelykelpoisena hevosenomistaja", eikä kolmen pihattokylmäverisen omistajana. Ja onneksi on maneesi!

Totta kai on jo pimeää, kun kerkeää viimein ajelemaan pilkkuhevosta hoitamaan. Valmentajan kanssa on puhuttu ja puhuttu säännöllisesti liikuttamisesta, että löytyy se yhteinen sävel, ja ettei Hermanni vallan heittäydy höyrypääksi, mutta minkä teet kun aika ja motivaatio on molemmat kovin rajallisia. Pikainen kurkistus kelloon, syvä huokaus - miten voin olla aikataulusta taas niin kovasti myöhässä. Jukka lupautui "poninhoitajaksi" mukaan, hän lienee jo tallissa, kun kerran autokin näkyy parkkialueella. Pikkukengät vaihtuu kumisaappaisiin nopealla tahdilla, hetki pitää miettiä mitähän ne muut hevosenomistajat sanoo, kun se todistettavasti aito puskaratsastaja taas keventelee hevosellaan maneesissa kumppareineen. Pieni hymy nousee huulille ajatuksesta - myös kaveriponista riippuvainen pilkkuhevonen on aiheuttanut hitusen hyväntuulista hämminkiä talliporukassa.

Satulahuoneen kautta puolijuoksua poikien karsinalle, ravistellen vesisateen kastelemia hiuksia. Kiire, kiire, kiire, ei siitä mihinkään pääse.
"Oot sitten myöhässä..." kuuluu tympääntynyt ääni Hermannin ja Vernerin karsinasta. "Molemmat on nyt harjattu, koita pitää kiirettä."
Ihan kuin ei sanomatta tulisi pidettyä kiirettä...
"Hei pilkulliset!" koitan vääntää hymyä naamalle, unohtaa kiukuttelevan ja hoputtavan ukon ja vältellä vihaista katsetta. Hermanni nuuhkaisee kättäni tylsistyneenä Vernerin seistessä Jukan takana puolinukuksissa. Ainiin, kiire. Jotenkin se ajan kulu unohtuu heti, kun vaan saa taas hetken olla hevosten kanssa. Tosin tänään tuskin olisi mitenkään riemukas ratsastusretki tiedossa, ainakaan minun osalta, en edes kehtaa miettiä miten monta vapaapäivää Hermanni saikaan, taas.

Pikaisen satuloinnin jälkeen kävelimme peräkanaa maneesille sateisen tallipihan poikki. Jos joskus vaikka ei sataisi ja jos joskus kerkeäisi tallille valosan aikaan, olisi mahtava käydä tutustumassa maastoihinkin. Maneesin nurkat sensijaan on tulleet jo hyvinkin tutuiksi. Verneri hypähtää raville ja saa Hermanni vinkaisemaan ja loikkaamaan narun päässä etusillaan huitaisten.
"Koitahan käyttäytyä! Miksi tänään kaikki miehet on tälläisellä päällä..." naureskelin, Jukka oli kuin ei olisi kuullutkaan. Tai ehkä se ei kuullutkaan, valikoiva kuulo kuuluu myös urosten vakiovarustuksiin. Hermanni tanssahteli loppumatkan maneesille, muisti säikähtää maneesin oviaukolla, ihan niin kuin viime kerrallakin. Jotenkin vaan siitä oli helppo olla välittämättä, perehdytään parempiin käytöstapoihin sitten paremmalla ajalla, sitten joskus...?

Maneesissa ei tällä kertaa ollut muita - ihanko oikeasti muilla oli aikaa ratsastaa hevosensa päiväsaikaan? Vai luovuttiko muutkin pikaisen ulos vilkaisun jälkeen. Hermanni puhisi ja tuhisi ja pyöri ympyrää ympärilläni, kun kiristin mahavyötä. Pikainen ruotuun palautus ja ori malttoi seistä ihan juuri ja juuri sen aikaa, että sain itseni kyytiin ja kerkesin jopa pyytää Hermannin itse liikkelle, ennenkuin se nytkähti kävelemään. Jukka talutteli Verneriä alkukävelyiden ajan, mutta laski sitten varsan vapaaksi maneesiin. Siitäkös riemu syntyi, kun pieni pilkullinen karvapallo kirmasi ympäriinsä villisti pukitellen ja vingahdellen. Hermannin oli vielä tavallistakin vaikeampi keskittyä ympyräiden pyörimiseen, maneesin toiseen päätyyn oli pesiytynyt sapelihammastiikeri, Vernerikin sen vahvisti kun lähti sieltä päädystä aina kuin pieni ohjus, vinkuen ja sinkoillen sinne tänne. Hermanni kulki sitten komeasti kylkimyyryä uran sisäpuolella, jotenkin vain taas tunsin itseni kovin pieneksi, riittämättömäksi ja väsyneeksi, mutta sinnikkäästi ravattiin kierros kierroksen jälkeen ympäri maneesia.

Ei tarvinnut katsella kelloa turhaan, kun mukana oli automaattinen aikamerkki, joka säännöllisin väliajoin muistutti itsestään "meneekö vielä kauan", "nyt on mennyt jo puoli tuntia" ja "eikö se jo kohta riitä". Miehet. Mikä ihme siinäkin on, että paksujalkaisen kylmäverisen kanssa voi käydä tälläkin säällä vaikka kahden tunnin ajolenkin, mutta puolen tunnin maneesissa keventely pilkkuhevosen kanssa on ihan liikaa. Hermanni tuntui hiljalleen rentoutuvan, samaa vauhtia kun Verneri lopetti säntäilyn. Varsa piehtaroi nautinnollisesti keskellä maneesia, siitä vielä yhden pukkilaukkapätkän verran juoksi Jukan luokse, kuin kertoen, että nyt sitten riitti juoksentelu. Jukka käveli ympäri maneesia ja poni kulki perässä vapaana, välillä pysähtyen hetkeksi nuuhkimaan omiaan, sitten ravaten miehen kiinni ja jatkaen kävelyä turpa takin liepeen alla.

Laukassa onnistuin jopa saamaan Hermannin uralle, pelottavassakin päädyssä. Keskityin sitten ratsastamaan uran sisäpuolella, sillä seurauksella, että Hermannin mielestä uralla meno olisi ollut loppupeleissä kuitenkin paljon mieluisampaa. Vähän olevinaan lyhentelin laukkaa ja pitkillä sivuilla annoin orin venyttää askelta. Tuntuu, ettei yksin tule kuitenkaan tehtyä kuin ihan alkeistason ratsastusjuttuja, vaikka puitteet olisi kunnossa ja ratsunakin vähän taitavampi tapaus kuin tupsujalat yhteensä. Laukkailun jälkeen ravailtiin pidemmällä ohjalla, kuunnellen valitusta siitä, miten täälä menee taas yömyöhään ja kotona olevien hevosten iltaruokinta myöhästyy ja ja. Sitten oli vaan pakko luovuttaa, totesin Jukalle, että on hyvä ja lähtee sitten ruokkimaan hevoset kotiin, kyllähän minä saan Vernerin ja Hermannin talliin.

Kiireen lisäksi oli siis vähän jopa paha mieli, eihän se minun vika ole, ettei aika vaan meinaa riittää. Verneri tepsutti lyhyttä raviaan vasemmalla puolellani, samalla kun Hermanni oikealla puolellani tervehti tallissa olevat hevoset ovelta. Pikaisesti varusteet pois ja harjalla sutaisu, iltaruokkijakin oli jo käynyt jakamassa heinät karsinoihin. Hermanni olikin positiivinen yllätys, vapaapäivistä se ei tunnu menevän sen huonommaksi, joskaan ei kyllä yhtään paremmaksikaan. Vaan kyllähän sitä huononakin päivänä suoriutuu liikutuksesta, etenkin yksinkertaisesta eteenpäin menemisestä. Saapa nähdä miten tulee valmentajalta satikutia, kun hän seuraavan kerran tänne eksyy...

[Solina]

Onneton omistaja ja raskasta rääkkiä

Niitä harvoja päiviä, kun on vaan aikaa ja aikaa. Ja jopa aurinkoista. Ajelin tallille jo aamupäivästä, tänään oli ohjelmassa pieneimuotoista valmentautumista, kun kotitallillani hevosia ratsuttava ja minua piiskaava Anni lupautui vaihteeksi katsastamaan minun ja Hermannin yhteistyön. Tai yhteistyön puutteen... Eilisellä pikaratsastuksella Hermanni tuntui kuitenkin harvinaisen hyvältä, joten edes tiedossa oleva piiskaaminen ja huonoksi hevosenomistajaksi haukkuminen ei masentanut näinkin kauniina päivänä. Hymyilin ajatukselle, Anni, joka on tottunut näkemään minut raskaan sarjan kylmäveristen - tai ponikokoisen version selässä, mitenhän meidän nyt käy... Kerkesi Anni tosin käydä auttelemassa edellisen "parannan ratsastustaitoani lämminverihevosen kanssa"-projektini kanssa, mutta se olikin hitusen toista luokkaa kuin mitä tämä nykyinen. Rohkeasti vain tuulta päin, parempi kuulla totuus tutulta valmentajalta, ennen kuin lähdetään vieraiden arvioitavaksi ja arvosteltavaksi. Nimittäin kilpailuinnostus on hyökännyt jostakin, pienten luokkien kutsut selattu läpi sillä silmällä, mutta ensin pitää harjoitella, harjoitella ja harjoitella.

Aurinko paistoi hiljalleen pilvistyvältä taivaalta, kun nousin autostani. Ratsastussaappaat puristi ikävästi autoa ajaessa, joten ne piti vaihtaa vasta tallilla jalkaan. Kumisaappailla ei taida kehdata ratsastaa edes Annin valvovan silmän alla, joskus muistan saaneeni kuulla aiheesta enemmänkin. Aloittelijat kumppareilla ja siitä eteenpäin ratsastussaappaat jalkaan, mutta aika lailla aloittelijoita tässä ollaan. Ainakin kouluratsastuksen saralla. Nahkasaappaat selvästi tarvitsisivat enemmän käyttöä, kävely tuntui kömpelöltä ja voin vaan kuvitella miten hankala niillä on ratsastaa. Keräilin varusteet valmiiksi karsinan ovelle. Katsahdus kelloon kertoi, että aikaa on vielä yllin kyllin, puolitoista tuntia Annin odotettuun saapumisaikaan. Nythän olisi loistava sääkin tutustua lähimaastoihin, mutta mistä taluttaja Vernerille...

Pojat seisoskelivat puolinukuksissa tarhan nurkassa nautiskellen auringonpaisteesta. Verneri oli ensimmäinen, joka huomasi minut, pitkän hörinätervehdyksen saattelemana pikkuori juoksi portille lyhyillä jaloillaan, hassusti pompahdellen. Hermannille tuli hätä kun kaveri noin yhtäkkisesti lähti suuntaan X kesken päivätorkkujen. Ori huusi lähinnä kaverilleen hätäisen hirnahduksen samalla kun kirmasi täyttä laukkaa portille, tehden näyttävän äkkipysähdyksen ihan ponin taakse. Verneri käänsi pienet korvansa luimuun ja Hermanni otti askeleen taaksepäin. Voiko ihan oikeasti olla, että puolivuotias ponivarsa pitää aikuista hevosta tossun, tai tässä tapauksessa kavionsa alla...
"Jaahas pojat. Meille tulee tänään valmentaja!" mutisin hymyillen Hermannille, samalla kun pujotin riimun sen päähän. Verneri kuopi jo malttamattomana portilla ja mittaili katsellaan aidan korkeutta, josko tuosta kuitenkin livahtaisi ali ennenkuin omistaja huomaakaan... Pian ponikin oli riimussa ja avattuani tarhan portin talutin kaksi tanssahtelevaa pilkkuoria talliin. Hermannin kuuluva tervehdyshirnahdus kantautui kuuroille korville, yhdestä karsinasta kuului tyytyväinen heinän rouskutus ja muut hevoset olivatkin ulkona.

Pojillakin oli karsinassaan vielä aamuheinien jämiä, joten ne keskittyivät kiitettävästi syömispuoleen, kun minä harjailin molemmat. Verneri on kasvattanut huiman turkin, muutenkin poni tuntuu kasvavan kohinalla, ainakin leveyttä... Hermannin turkki onkin pysynyt hyvin lyhyenä, kiitos joko huolellisen loimituksen tai geenien? Tällä turkilla ei kyllä pihatossa pärjäisi, mutta kuivatus on huomattavasti nopeampaa. Vernerikin nosteli kaviot hienosti ja siinä kavioita puhdistaessani totesin, että olisi aika näyttää raspia varsankin kavioille. Hermannin kaviot tuntuvat kasvavan turhankin hidasta vauhtia, ponin kavioita saa siistiä vähän väliä. Käärin Hermannille pintelitkin jalkoihin, ihan vain brassailun takia - kouluvalmennus, pitäähän sitten olla huopa ja pintelit samaa sävyä ja vielä ratsastajankin vaatteilla on väliä. Koitin pyyhkiä pölyisiä housujani puhtaiksi, ehkä seuraavalla kerralla voisi jättää toppahousut jalkaan vielä harjaamisenkin ajaksi...

Kello lähenteli yhtä ja valmentaja oli luvannut ilmaantua tallille kahden jälkeen. Kiersin tallin läpi löytämättä yhtään joutilasta ponintaluttajaa, joten Hermannin varustamisen jälkeen otin Vernerin pitkään naruun ja käsihevoseksi mukaan maastoon alkuverryttelemään. Kertahan se on se ensimmäinenkin, paita ja peppu kyllä kulkevat muutenkin aina vierekkäin ja sujuuhan se pilkullisten talutuskin yhtäaikaa, miksi ei siis toisella ratsastus samalla kun toinen kulkee narussa vierellä... Vielä pikainen tarkistus, että kaikki on mukana ja sitten suunnistin pilkkuparivaljakon kanssa pihalle. Raikas alkutalven sää auringonpaisteen kera sai hymyn nousemaan kasvoilleni, eikä haitannut vaikkei Verneri oikein osannut seistä paikoillaan kun kiristin vyön ja laskin jalustimet. Hermanni katseli jännittyneenä pihan suuntaan, vaikka siellä ei mitään ihmeempää näkynytkään, Verneri keskittyi jyrsimään Hermannin pinteleitä.

Hermanni oli hitusen ihmeissään, kun ei suunnattukaan tavalliseen tapaan kohti maneesia, vaan tallin vierestä kohti tietä. Ori pörisi ja puhisi, Verneri ravasi vierellä päätään viskoen ja etusillaan huitoen, mokomakin pikkupahus sai minut kyllä nauramaan. Alku oli pieni kaaos, Verneri kääntyi koko ajan Hermannin eteen, eikähän Hermanni voinut sitten enää mennä eteenpäin. Vähitellen kaverukset tajusivat mikä oli homman nimi ja Vernerikin pysyi kohtalaisen hyvin Hermannin oikealla puolella ja rinnalla. Pyörähdettiin pikkuinen metsälenkki, ihmetellen suuria kiviä, kaatunutta puuta, tiheää pensaikkoa, pientä ojaa, kuoppaa tiessä... Kylmäveristen rautaisiin hermoihin tottuneena meinasi se mutkuilu "en voi mennä kun tuola on noin pelottava mikä-ikinä-onkaan" jo vähän käydä hermoille. Onneksi on Verneri, joka tiukan paikan tullen johti meidät ohi pelottavista sapelihammaskissoista, luolakarhuista ja jyrkänteen reunalta. Mihin sitä joutuisikaan ilman pientä pilkullista ponia...

Takaisin tallinpihalla piti hetkeksi jalkautua, että sain maneesin oven auki. Hävettää ihan, kun en ole kerinnyt tutustua muihin tallilaisiin, en yhtään tiedä kuka ja millä hevosella sielä maneesissa oli, mutta joka tapauksessa hevosraukka säikähti Verneriä pahanpäiväisesti. Heidän loppuratsastelunsa taisi mennä vähän poskelleen, kun hevonen kyttäsi ja säpsyi Hermannin vieressä kulkevaa ponivarsaa. Vai olikohan säikkymisen syy koko kolmikko, mutta kuitenkin. Ajattelin, että parempi kun en kiipeä vielä pilkullisen ratsuni kyytiin, jos vaikka Verneri aloittaa saman härdellin kuin pihalla, järkyttyy kanssaratsastajan hevonen lopullisesti.
"No mutta päivää!" kuului Annin pirteä ääni maneesin ovelta. "Etkö muka ole yhtään vielä kerinnyt verkata? Kello on jo yli kaksi!"
"Tässä on tälläinen pieni häiriötekijä, muuten kyllä..." sanoin naureskellen ja ojensin Vernerin narun Annille. Nainen kaappasi ponivarsan halausotteeseen ja käski minut heti hevosen selkään ja reippaasti verkkailemaan. Hermanni hörisi hätäisesti kaverilleen, kun Anni talutti ponin kohti katsomoa ja kahvikuppostaan.

Alkuverryttelyksi taas niitä iänikuisia ympyröitä. Hermanni oli jäykkä kuin rautakanki, jotenkin jopa laiskan oloinen ja etenkin Vernerin kohdalla meinasi käsijarru jäädä päälle ihan lopullisesti. Anni huuteli tehtäväksi temponvaihteluja, että saisi sen "pilkkuperkuleen" hereille. Lisävertaukseksi hän huudahti, että jopa Kauno ravaa lennokkaammin kuin Hermanni, ja Kauno on sentään raskaamman puoleinen kylmäverinen... Hyvin hiljalleen, mutta kuitenkin, Hermanni alkoi heräämään. Sitä piti ajoittain jopa pidätellä suoran alussa, etenkin sillä pitkällä sivulla, joka johti suoraan katsomoon ja Vernerin luokse. Voin vaan kuvitella millainen Hermanni olisi kouluradalla, kaveristaan poispäin oikea tahmatassu ja kaveria kohti pieni pikakiituri.

"Jokohan teiltä uskaltaa jotakin vaatia..." Anni kysyi ivallisesti. Ilmeisesti näyte meidän yhteistyöstä ei siis vakuuttanut.
"Aloitetaan jollakin hyvin, hyvin helpolla!" hän huusi naurahtaen, "kolmikaarista kiemurauraa!". Siemaus kahvikupista, ja meidän kohdalla katsomosta kuului mutinaa, että ratsastuskoulun alkeiskurssilla tehtiin eilen samaa tehtävää. Kyllä meidän valmentaja ainakin motivoida osaa.
"Koittaisit edes ratsastaa sitä! Vaikka Veijo osaakin lukea ajatuksesi ja kaikki pyytämäni tehtävät ulkoa, ei se tarkoita että kaikki hevoset osaa!" Anni huusi. Hermanni kieltäytyi menemästä maneesin toiseen päätyyn, joten kolmas kaari jäi hyvin pieneksi ja kutistui yhävain kohti pitkää sivua. Ravi kiihtyi taas, kuin Vermon loppusuoralla konsanaan ja hiki valui kypärän lipan alta. Miten se saattoikin olla niin hankalaa!
"Miten ihmeessä teidät saa toimimaan?" Anni kysyi, kun vauhti taas vaihteeksi hyytyi Vernerin kohdalla. "Ei sinulla ole näin huonosti ennen mennytkään!" hän naurahti ja iski silmää. Kiitos vaan, siltä se tuntuikin...
"Esteistä Hermanni tykkää..." sanoin pyyhkäisten kädellä Hermannin kaulaa.
"Hah, ihan kuin teille uskaltaisi mitään esteitä pystyttää, kun perusratsastus on pahemman näköistä kuin ratsastuskoulun alkeistunnilla!" nyt Anni kuulosti jo vähän totiselta.
"Otahan sama tehtävä uusiksi ja suoriudu siitä edes vitosen arvoisesti, ennenkuin tulet siihen ehdottelemaan hauskanpitoa." hän jatkoi ponia silitellen. Huokaisten keräilin ohjat ja siirsin Hermannin takaisin raville. Haukkasinkohan taas aivan liian suuren palan. Kohta luovutan ja tyydyn ratsastelemaan pitkin puskia kylmäverisillä. Taas!

En tiedä monesko yritys se oli, kun viimein Anni armahti minut.
"Kokeillaan jotain muuta, tässähän menee muuten koko päivä kiemuroiden parissa..." hän huokaisi ja käveli Vernerin kanssa maneesin keskelle.
"Miltähän teidän laukkatyöskentely näyttää, uskallanko edes katsoa?" Anni kysyi naurahtaen. Hermanni harhaili uran sisäpuolelle yrittäen päästä kaverin luokse. Koko hevonen tuntui taas jotenkin vetämättömältä, ilmeisesti ratsastajan olotila tarttui myös siihen...
"Jos aloitetaan ihan helpolla, otat vasemman laukan keskiympyrällä tässä meidän ympärillä. Sitten kun vakuutat minut siitä, että teidät uskaltaa laskea kiertämään koko uraa, niin aletaan puhua niistä esteistä - siis seuraavia kertoja varten".
Käänsin Hermannin ympyrälle ja pyysin sitä keskittymään. Laukka nousi vauhdikkaan loikan jälkeen, mutta itse laukka tuntuikin sitten todella, todella tahmealta. Hermanni, jota yleensä saa pidätellä, näytti ihan uuden puolen ja jouduin tosissani tekemään töitä saadakseni sen laukkaamaan "siedettävästi", kuten Anni asian ilmaisi. Ihan kuin ori olisi eiliseltä säästellyt kaikki hankaluudet tälle päivälle, että tunnen itseni aivan toivottomaksi ratsastajaksi. Toinenkaan laukka ei ihan vakuuttanut ja lopulta Anni käski minut alas selästä ja sanoi, että hänen on aivan pakko kokeilla onko Hermanni oikeasti noin vastusteleva ja löysä vai johtuuko se ihan vain ratsastajasta. Sanomattakin selvää, että vikahan istui sielä satulan päällä.

Olihan sitä mukava katsella, kun komea hevoseni näytti lentelevän pitkin maneesin pohjaa täydellisessä yhteisymmärryksessä ratsastajan kanssa. Maneesin päädyn mörötkin kaikkosi, laukka oli valtavan lennokasta ja Hermanni liiteli eteenpäin korvat hörössä.
"Ei tämä paha ole..." Anni sanoi hymyillen samalla antaen orin venyttää kaulaa.
"Nyt onkin helpompi neuvoa teitä, kun tietää miten tämä pilkullinen pelaa. On tämä varmasti parempi opetusmestari sinulle kuin se eestiläinen ihme, tämä reagoi asioihin hyvinkin eritavalla ja ennen kaikkea rauhallisemmin!" ratsailta laskeuduttuaan Anni taputti Hermannin kaulaa. Jotenkin orin olemuksestakin huokui tyytyväisyys, ja tunsin itseni sekä surkeaksi ratsastajaksi, että onnettomaksi hevosenomistajaksi, Hermanni-raukka mitä se joutuu kestämään minun takia.
"Sama laukkaympyrä uudestaan, tänne katsomon päätyyn!" komensi Anni suunnaten Vernerin kanssa takaisin kohti katsomoa.

Lopulta homma vaan jotenkin alkoi toimimaan. En tiedä väsyinkö niin paljon, että ylimääräinen yritys ja jännittäminen ei enää ollut mahdollista. Hermanni oli paremmin kuulolla kuin kertaakaan ennen, laukka rullasi ja Hermanni keskittyi täysillä siihen, mitä minä siltä pyysin. Hetken, ihan pienen hetken tunsin onnistuneeni!
"Eiköhän se sitten riitä! Saat harjoitella seuraavaan kertaan huomattavan paljon, nimittäin seuraavalla kerralla Hermannin pitää alusta saakka tuntua ja näyttää siltä, miltä se tuntuu ja näyttää just nyt!" Anni huuteli.
Loppuverryttelyksi ravailtiin pidemmällä ohjalla, vauhtia oli juuri sopivasti ja Hermanni pärskien ohitti jopa pelottavan maneesin päädyn, rauhassa ja rennosti. Tältä sen pitäisi tuntua! Vernerikin pääsi hetkeksi juoksemaan maneesiin, ennenkuin jalkauduin taluttamaan Hermannia ja Anni totesi, että hänen pitää jo joutua. Kahta pilkullista rättiväsyneenä siinä talutellessani tajusin, ettei se olekaan niin helppoa tulla kohtalaiseksikaan ratsastajaksi. Ei riitä, että on hyvä hevonen, pitää itsekin nähdä vaivaa. Vielä en ollut ihan varma, onko minusta loppupeleissä siihen tälläkään kertaa, mutta ainakin lupasin itselleni, että nyt yritetään tosissaan! Anni lupautui tulemaan uudestaan ehkä jo parin päivän päästä. Kilpailuinnostus koki pienen kolauksen, mutta ehkä sitä uskaltautuisi parit helpot koululuokat kahlaamaan läpi, ihan vain kokeilumielessä...

[Solina]

Onnistumisen iloa!

Tuttuun ja totuttuun tapaan iltahämärällä ja kauhealla kiireellä suunnistin kohti Järnbyä. Anni lupautui tänäänkin tulemaan avuksi, puhe oli pikaisesta läpiratsastuksesta ja sitten edelliskerran opittujen asioiden kertausta, eli ratsastajan rääkkäystä toisin sanoen. Pikainen harjaus molemmille ja Hermannin varustus, sitten kipinkapin maneesiin kaveruksia taluttamaan. Vartin verran siinä käveltiin edestakaisin, ennenkuin Anni ilmaantui paikalle.

"Pahuksen sateiset säät!" Anni sadatteli maneesin ovelta ja ravisti takkiansa.
"Onneksi on maneesi!" totesin hymyillen. Annille oli kyllä vesisateessa ja veden valtaamalla kentällä ratsastuskin hyvin tuttua, ehkä Hermanni vaikutti kaikista mielenkiintoisimmalta projektilta juurikin hyvien treenausolosuhteiden takia.
"Sanoppa muuta! Jaahas Hermanni, mitähän me tänään keksitään..." hän kysyi hevoselta samalla kun keräili ohjia ja asetti jalan jalustimeen. Hermanni otti askeleen eteen ja sai välittömästi palautetta, joutui peruuttamaan takaisin ja seisomaan hetken ihan paikoillaan.
"Etkai anna sen hiippailla, kun nouset ratsaille?" Anni kysyi kiivetessään hevosen selkään.
Anni ei tainnut odottaa vastausta, se taisi olla enemmän toteamus kuin kysymys. Sinänsä varmasti ihmeellistä, että Hermannin kanssa en ole ollut niin tarkka, kun tupsujalat kerran osaavat varmasti käyttäytyä. Ainakin ne vanhemmat...

Anni jumppasi Hermannia ensin käynnissä, avo- ja sulkutaivutuksilla, kiemuraurilla ja volteilla, ori näytti ja kuulemma tuntuikin oikein letkeältä. Seuraavana ohjelmassa oli ravisiirtymisiä, hyvinkin lyhyitä pätkiä hevosen herättämiseksi.
"Tuntuu hassulta, mutta ihan oikeasti Hermanni on vähän enemmän laiska ja hidas kuin sinun kylmäveriset! Hitaammin syttyvä" Anni nauroi, samalla kun vaihtoi suuntaa kevyessä ravissa. Anni ratsasti suuria ympyröitä ja pitkillä sivuilla reippaasti eteen. Hermanni näytti vähän jo heräävänkin, ravista tuli huomattavasti tarmokkaampi ja hevonen näytti kulkevan ihan omalla moottorillaan, eikä tuupittuna. Alusta asti Hermanni oli hyvinkin rento, maneesin tavalliset mörötkään eivät häirinneet, eikä kyllä ylimääräistä energiaakaan tuntunut olevan.

Laukassa Hermanni oli hieman säpäkämpikin jo, vähän kuumui jopa nostoissa! Anni naureskeli selästä, että löytyihän sitä ruutia pilkkuhevosestakin. Muutamat laukanvaihdotkin Hermanni näytti, ei ihan tyylipuhtaat kouluradoille, mutta varsin näppärät vaihdot pikkuluokkien estehevoselle.
"No joko sinulla on hinku päästä itsekin kokeilemaan?" Anni nauroi, samalla kun polkaisi jalustimet jaloistaan ja hyppäsi alas.
"Hävettää edes yrittää, kun katselee miten hyvin teillä menee..." ojensin Vernerin narun Annille. Hermanni seisoi tälläkertaa varsin maltillisesti paikoillaan, kun kiipesin selkään, eikä edes lähtenyt heti liikkeelle. Keräilin ohjat rauhassa ja pyysin sitten hevosen käyntiin ja ohjasin uralle.

"Aloita sillä samalla kolmikaarisella kiemurauralla ravissa ja katsokin, että menee tyylipuhtaasti alusta asti!" Anni komensi ja istuutui maneesin keskelle tuomalleen tuolille. Hermanni ponkaisi raville ja tuntui yllättävän hyvältä, ori vastasi jokaiseen pieneenkin apuun ja ravasi rennon rauhallisesti, silti hyvin takapäätäkin käyttäen. Ravi tuntui paljon helpommalta istua! Ori taipui kaarteissa ja kuunteli pienimpiäkin pidätteitä. Edes pelottava mörköpääty ei häirinnyt kiemurauran lopussa, joten saimme sarkastiset aplodit maneesin keskeltä.
"Loistavaa!" Anni nauroi. "Nyt voidaan harkita vähän haastavampiakin tehtäviä".
Seuraavana vuorossa oli ympyrän suurennusta ja pienentelyä avoa ja sulkua tapaillen. Hermannille tämäkin tehtävä oli ihan ylihelppo, mutta itse jouduin jo vähän keskittymään. Vielä kun lisättiin väliin siirtymisiä, sai tosissaan kokoajan olla tekemässä jotakin sen mukavan matkustamisen sijaan.

Laukkatehtäväkin sujui vähintään yhtä mallikkaasti, samoin laukka-käynti-laukka-siirtymiset, joilla Hermanni herätetiin ihan toden teolla töihin.
"Nyt jos ihan oikeasti haluat, niin voin teille pari pientä estettä rakentaa!" Anni totesi hymyillen, kun ratsastin ohi. Hermanni venytti kaulaansa ja itsekin nautiskelin hetken huokaisutauosta.
"En edes muista koska olen viimeksi hypännyt" epäröin, mutta Anni taisi tulkita sen myöntäväksi vastaukseksi, laski Vernerin maneesiin vapaaksi ja pystytti pari maahan kaivettua pikkuestettä maneesiin. Hermanni katseli touhua suurella mielenkiinnolla ja kun vihdoin sain käskyn keräillä ohjat, oli allani ihan erin tuntuinen energiapakkaus, kuin aikaisemmin. Hermanni uhkui itsevarmuutta.

"Aloitetaan ihan simppelillä tehtävällä, saat vähän tuntumaa siihen hommaan. Ratsasta suurta kahdeksikkoa, keskellä vaihdat laukan. Jos se tuntuu liian meneväiseltä, niin voit esteiden välillä ottaa aina pätkät ravia tai jopa käyntiä." Hermanni terästäytyi laukkapohkeesta, se suorastaan loikkasi eteenpäin. Aikaisemmin tutuski tullut epävarman ja kyttäilevän oloinen hevonen muuttui todella rohkeaksi, se imi esteelle valtavalla innolla ja sain tosissani pidätellä, ettei kaahattu kohti estettä ihan täyttä päätä.
"Älä anna sen kaahottaa!" Anni huusi nauraen. Itse naama valkoisena ratsastin reipasta hevosta kohti estettä, pidättäen, pidättäen ja pidättäen. Este oli niin pieni, ettei sen ylitystä voinut jännittää, mutta esteen jälkeen vasta riemu repesi, kun Hermanni painoi kaasun pohjaan ja vedettiin todellakin mutka suoraksi ja kohti toista estettä ilman mitään kahdeksikkoja tai siirtymisiä. Sain Hermannin kuulolle ja voltille, yllättävän hyvin se kokosi äsken kaahaavan pitkän laukan ja taipui pienen pienelle voltille.
"Huh että tässä on vauhtia" henkäisin. Ratsastin perään toisen voltin käynnissä ja palasin sitten alkuperäiseen suunnitelmaan, eli kahdeksikkoa pitkin kohti seuraavaa estettä.
"Nyt et anna sen lähteä kuin telkkä pöntöstä, ajattele jos tässä olisi useampi este, tehän menisitte rytinällä läpi useimmista tuota kyytiä!" Anni kuvaili.

Vernerikin riehaantui Hermannin innostuttua, ponivarsa kirmaili pitkin ja poikin maneesissa, välillä riemuisasti pukitellen ja Hermannin vierestä vilahtaen. Se ei auttanut asiaa, piti tehdä pari uutta käyntivolttia, ennen kuin tunsin hevosen olevan edes sen verran hallussa, että laukan nostoa saattoi ajatella. Eikä siihen tarvittu kuin ajatus ja Hermanni räjähti laukalle. Nyt olin kuitenkin jo varautunut moiseen yli-innokkuuteen ja esteen ylitys sujui huomattavasti hallitummin kuin äsken, mutta edelleen aivan liian vauhdikkaasti. Verneri kiiti maneesin poikki ja loikkasi esteen meidän perässä, sitten ohitti meidän täyttä vauhtia ja teki äkkijarrutuksen Annin eteen.
"Kuules riiviö, sinä et taida auttaa nyt noiden keskittymistä yhtään!" Anni nauroi napaten varsan kiinni naruun. Verneri protestoi vapauden menettämistä ravaamalla korkein askelin Annin vieressä, kun nainen talutti ponia jäähdyttelyksi äskeisen revittelyn jäljiltä.
"Uudestaan, tälläkertaa jatkat tehtävää kunnes toisin käsketään" kuului komennus.

Ylitimme esteen toisensa jälken kohtalaisen hyvässä yhteisymmärryksessä. Hermanni oli edelleen innokas ja malttamaton, mutta käyntipätkällä kahdeksikon keskellä sen sai aina kuulolle ja hiukan rauhoittumaankin.
"Kokeile vielä samaa tehtävää, ilman käyntipätkää. Vaihdat vaan laukan keskellä ja katsokin, ettei se pääse kiihdyttelemään".
Nostin oikean laukan ja ohjasin Hermannin maneesin päätyyn, ylitimme miniesteen suuremmalla laukka-askeleella ja päädystä kaarsin kohti maneesin keskipistettä. Pidäte, pidäte, pidäte ja Hermanni vaihtoi laukan itse, ennenkuin kerkesin edes ajatella asiaa. Hermanni varmaan suoriutuisi kokonaisesta esteradasta, kun sille vain kertoisi etukäteen missä järjestyksessä esteet ylitetään. Jopa minun kanssa! Vasemmassa laukassa kohti maneesin kulmaa ja ympyrällä kaartaen toisesta pikkuesteestä yli.
"Noniin, hyvinhän se sujui!" Anni kehui hymyillen. "Eiköhän se riitä tältä päivää".
"Todellakin! Hevosesta en tiedä, mutta ainakin minulle tämä oli jo enemmän kuin tarpeeksi" nauroin ja taputin Hermannin kaulaa.

Loppuverkaksi ensin rauhallista laukkaa ja suuria ympyröitä, sitten eteen-alas ravailua ja loppukävelyt taluttaen. Juttelin Annille harjoituskoulukilpailuista, joiden kutsun näin sattumalta ja vastoin kaikkia odotuksiani Anni rohkaisi osallistumaan! Harjoituskoulukilpailujen Helppo C olisikin vallan mainio tapa aloittaa yhteinen kisaura, ei ainakaan liian suuria tavoitteita...