Tarvitsemme kehitystä, todella
Nojaan karsinan oveen silmät kiinni. Dimma oli puhunut tamman vaikeasta luonteesta, mutta että ongelmia syntyisi jo toisena päivänä. Osasin käsitellä hevosia, jopa siskoni mielestä hyvin, eihän hän muuten minulle Wistlaa olisi antanut. Nyt en vain tiennyt mitä tekisin.
Varsa ei suostunut liikkumaan senttiäkään eteenpäin pois karsinasta päin. Se oli jännittynyt ja tunsin välillämme olevan epäluottamuksen. En osannut luottaa puoliveriseen sen hermostuneisuuden takia ja se ei osannut luottaa minuun, kun en minäkään siihen. Harvoin minulle oli käynyt näin.
Mutta minun pitäisi saada hevonen jollain ilveellä tarhaansa. Se ei voisi kykkiä loputtomiin karsinassaan.
Tammalla on riimu päässään ja minä pidän kiinni toisella kädellä riimunnarusta. Maiskutan ja yritän houkutella sitä kaikenlaisin keinoin pois.
Ilmeisesti en kuitenkaan saisi tehtyä sen kanssa mitään, ennen kuin itse uskaltaisin luottaa hevoseen ja vasta kun luottamus on molemminpuolinen voin onnistua.
Minulle vieras poika kävelee ohitsemme toisesta tallin osasta ja pysähtyy Carlandan karsinan eteen.
Jatkan silti hevosen maanittelua ja kutsumista istahtaen lopulta naru kädessä karsinan viereen.
-Wistla, luovutan, sanon tammalle jolloin se nuuhkaisee minua hiuksista.
Väistän tamman turpaa peläten sen tekevän jotain ei toivottua. Oliko minusta tullut hevosten kanssa säikky? Kun minä olin aina yleensä ollut varma kaikista tekemisistäni hevosten kanssa, ei kai oma hevonen pitäisi olla poikkeus?
-Kaipaatko kenties apua? Carlandan karsinan luota kävelevä poika pysähtyy luokseni.
Säpsähdän tajutessani hänet vieressäni. Tunnen punan nousevan poskilleni noloudesta, jota tunsin itseäni kohtaan kun en osannut luottaa nuoreen hevoseeni.
-En tiedä...? sanon hätäisesti nousten takaisin seisomaan. -Ei, kyllä minä tarvitsen, sanon keräten kuitenkin rohkeuteni.
-En saa Wistlaa liikkumaan. Se ei luota lainkaan minuun, enkä kyllä minäkään siihen.
-Vau, poika hämmästyy. -Harvoin omistajan ja hevosen välillä on noin huono suhde.
Purren hammasta käännyn katsomaan varsaan. Ehkä siinä ei ollut tosiaan mitään pelättävää, minun täytyisi vain opetella luottamaan siihen.
-Niin, tiedän. Minä vain en uskalla olla sen kanssa. En ole koskaan tuntenut näin hevosta kohtaan, vaikka olen ollut erilaisten hevosten kanssa.
Ehkä en vain osaa luottaa varsaan, mietin.
-Mika, poika ojentaa kämmentään.
Katson hänen silmiinsä vastaten "Kiera".
-Anna kun minä, poika hymyilee ja nappaa narun kädestäni. Ja kuin silmänräpäyksessä Wistla lähtee seuraamaan poikaa ulos karsinasta.
Mika auttaa minua viemään varsan tarhaansa ja kävelemme yhtä matkaa takaisin tallille.
-Kiitos tosi paljon, kiitän poikaa huojentuneena. -Pitää pyytää Dimmaa auttamaan minua kehittämään luottamustani hevoseen.
-Dimmaa? Mika kysyy udellen. -Sekö ketä omistaa joitain hevosia täällä?
-Juu, mun sisko. Se on aina osannut käsitellä hevosia paremmin kuin minä. No, onhan hän minua kolmisen vuotta vanhempikin, sanon.
-Ja sinä olet? Kuinka monta vuotta? poika avaa tallin oven antaen minun mennä edeltä sisälle.
-Täytin juuri 16 vuotta.
Seuraan poikaa hänen hevosensa luokse. Scimitar uhkuu energisyyttä Mikan mennessä karsinaan.
-Ai sinäkin omistat varsan, sanon hymyillen.
-Jep, Scimmyn, poika vastaa rapsutellen varsaa. -Mutta yritä sinä kehittää luottamusta sinun varsasi kanssa. Ja jos tarttet apua niin pyydä vain minulta.
-Okei, sanon haroten hiuksiani. Hymyilemme toisillemme, mutta pian jatkan matkaa pois tallilta.
Huomenna alkaisi kunnon työ : Luottamuksen kehittäminen hevosen kanssa.