Ailenin päiväkirja

[Josefiina]

AILEN

omistaja Josefiina, VRL-08252
päiväkirjaa kirjoittelee sub-hahmo Inga, Ailenin omistaja Järnbyn maailmassa

[Josefiina]

10/10/2011

Oli jo hämärää, asfaltti kiilteli auton etuvaloissa, satoi. Koleaa, syksyistä ja apeaa. Ingaa ei kuitenkaan masentanut, kun hän istui isänsä maasturin etupenkillä päätään ikkunaa vasten nojaten. Jeepin takana keikkui nimittäin vuokrattu traileri, jonka sisällä seisoi pieni, pilkullinen hevonen. Ingan hevonen, Ailen. Ajatus sai Ingan sydämen yhä läpättämään, vaikka hevosen hankinnasta oli jo miltei puoli vuotta. Arki Ailenin kanssa ei ainakaan vielä tuntunut puulta, vaan ihmeelliseltä sadulta. Ja nyt tarinassa tapahtui uusi, jännittävä käänne, kun Ailen muuttaisi uudelle tallille.

”Tässä se sitten on.”
Ingan isä, vatsanseutuaan kummasti viime vuosina kasvattanut, hyväntuulinen mies käänsi auton vasemmalle tallipihaan. Inga pyöri penkissään ympäri kuin tuuliviiri. Oikealla mukavankokoisia tarhoja, joissa näkyi laiduntavia hevosia... ja tallipiha! Mikä miljöö! Vaikka Järnby ei varmastikaan ollut edustavimmillaan lokakuisessa iltahämärässä, tihkusateen ja myrskytuulen armoilla, sai se silti Ingan hengähtämään syvään. Jykevät kivirakennukset piirtyivät arvokkaina tummaa taustaa vasten. Näkymä oli miltei majesteetillinen. Ja tässä olisi Ingan ja Ailenin uusi kotitalli...

Inga hyppäsi autosta ulos jo ennen kuin se oli kunnolla parkissa, ja venytteli puutuneita jäseniään. Jännitys poreili vatsanpohjassa. Ja helpotus. Ei ollut järkevää vuokrata karsinapaikkaa käymättä ensin paikan päällä, mutta tilanne oli ollut akuutti. Puhelinkeskustelujen ja netin kuvagallerioiden perusteella Inga oli kuitenkin ihastunut paikkaan, eikä todellisuus näyttänyt pettävän odotuksia.

”Pitäisköhän käydä ilmoittamassa tulostamme?” Inga huikkasi isälleen, joka nyökkäsi.
”Minä menen tallin puolelle etsimään henkilökuntaa, ota sinä Ailen autosta ja anna sen vähän liikutella koipiaan.”
Kuljetuskoppi aukaistiin yhteistyöllä, ja Inga talutti heinää tyytyväisenä mussuttavan Ailenin ulos. Isä katosi hämärään, ja Inga jäi kahden hevosensa kanssa. Se ei näyttänyt olevan moksiskaan miltei kahden tunnin ajomatkasta. Ihmetteli tietysti vähän, missä sitä oltiin, kuikuili ympärilleen uteliaana ja hirnahti kysyvästi. Kun vastauksia tulvi jostain kauempaa, tamma kuunteli hetken sieraimet levällään ja päätteli ilmeisesti sitten kaiken olevan hyvin. Inga pälyili ympärilleen jännittyneenä. Ja vähän hermostuneena. Tila oli melko pramean näköinen, olisiko ihan hassua tuoda sinne western-heppa?

Kenkien rahinaa hiekkaa vasten. Sekä Inga että Ailen valpastuivat. Esiin asteli Ingan isä ja tyylikkäästi pukeutunut nainen, joka hymyili nähdessään kiharahiuksisen tytön ja värikkään hevosen.
”No mutta hei!” Nainen ojensi kohteliaasti kättään ja Inga tarttui siihen hieman epävarmana. ”Minä olen Jonna Pirkkala, tallimestari. Teitä onkin jo vähän odoteltu. Tervetuloa Järnbyhyn!”
”Kiitos... Mä olen Inga Nuoli, ja tässä on Ailen.”
Jonna loi pitkän katseen Aileniin. Inga yritti tulkita naisen ilmettä siinä onnistumatta.
”Siinäpä hauskanvärinen hevonen”, tämä totesi lopulta ystävällisesti. ”Ja kaunis. Viedäänkö hevonen talliin ja jutellaan sitten käytännön asioista?”
Inga nyökkäsi, loi nopean katseen isäänsä ja lähti taluttamaan Ailenia Jonnan perässä.

Jos pelkkä piha oli jo tehnyt vaikutuksen, talli oli vielä upeampi. Nykyaikainen ja moderni, mutta toisaalta henki myös vanhan rakennuksen arvokkuutta. Käytävällä ei näkynyt heinänkorttakaan, ja kaikki oli muutenkin viimeisen päälle tip top. Silti talli ei tuntunut pelottavan kliiniseltä.
”Tässä ois sitten teidän paikka.” Jonna pysähtyi ja osoitti karsinaa, joka sijaitsi aika lailla käytävän keskiosassa. Inga nyökkäsi ja pyöräytti Ailenin boksiin. Se pyöri heti ympäriinsä haistellen joka nurkan ja nyhtäisi sitten suuhunsa pari kortta heinäverkosta.
”Sinun hevosellasi ei näytä olevan sopeutumisvaikeuksia”, Jonna naurahti. ”Olisi varmaan parasta jättää se hetkeksi karsinaan rauhoittumaan. Haluatko pienen esittelykierroksen?”
Totta kai Inga halusi. Ja niin Jonna pyöritti häntä ympäri tallin, sanoi pari sanaa hevosista ja selitti tallin käytäntöjä. Ulos he eivät viitsineet yltyneen sateen takia, mutta Jonnan selkeän, asiallisen selityksen perusteella Inga uskoi olevansa aika kartalla.
”Varsinaiset tallinomistajat eivät ole nyt paikalla, kello on jo sen verran paljon. Mutta tapaat heidät varmasti huomenissa.”
Inga nyökkäsi. Ajatus tallin osakkaiden kohtaamisesta hermostutti. Samu Honkaisen kanssa käyty puhelinkeskustelu oli antanut miehestä ammattimaisen ja jämerän kuvan, ja Inga pelkäsi vaikuttavansa täydeltä tomppelilta ammattilaisten silmissä.

Kun Jonna oli luentonsa pitänyt, katosi hän omille teilleen ja Ingalla oli aikaa raahata Ailenin varusteet satulahuoneeseen. Hän marssitti isänsä portaisiin itse satulan kanssa – länkkäripenkki oli painavaa kannettavaa, ja muutama poltettu kalori tekisi isukille varsin hyvää. Itse Inga pinkoi perässä suitset ja muut varusteet kourassaan. Kontrasti värikkäiden länkkärivarusteiden ja muiden hevosenomistajien tyylikkäiden englantilaiskamppeiden välillä oli miltei koominen. Inga toivoi sydämensä pohjasta, että tallilla kävi suvaitsevaa porukkaa.

Oli aika toivottaa Ailenille hyvät yöt, ennen kuin tallin valtaisi ruoka-ajan kaaos. Hevonen hörähti pehmeästi, kun Inga pujahti sen karsinaan, ja hieroi nautinnollisesti päätään tytön vatsaan. Vaikka yhteistä taivalta oli takana vasta vähän aikaa, oli kaksikon suhde jo mainio. Se tosin oli lähinnä Ailenin luottavaisen luonteen ansiota. Tamma ystävystyi kenen tahansa kanssa.
”Pidätkö sun uudesta kodista?” Inga jutteli tammalle, ja se heilautti häntäänsä laiskasti. Hetken hevostaan halailtuaan Inga poistui boksista ja jätti hevosensa odottamaan sapuskoitaan. Se kuunteli tarkkaavaisesti ympäristöään, mutta vaikutti rennolta ja rauhalliselta. Ailenin maailma oli vakaalla pohjalla, se ei maisemanvaihdoksesta hetkahtanut.

”Öitä!” Inga huikkasi tallinovelta, tietämättä kuuliko kukaan, ja kipitti isänsä perässä tihkusateeseen itsekseen hymyillen. Tästä se alkaisi, länkkäriparivaljakon yhteiselo luksustallilla.

[Josefiina]

20/10/2011

Ilmassa oli pakkasta ja puut olivat menettämässä väriloistoaan, syksy oli siis jo aivan hiljalleen taittumassa alkutalveen. Ehkä ensilumen tuloon ei olisi enää kauaakaan. Inga istui syvällä Ailenin satulassa ja hengitti aamuista syysilmaa kaulahuivinsa läpi. Hevonen käveli eteenpäin rennoin, pitkin askelin, kaula alhaalla ja näytti nauttivan luonnosta aivan yhtä paljon kuin Ingakin.

Tallille sopeutuminen oli käynyt melko mutkattomasti. Ailen viihtyi mainiosti, ja se oli tietysti tärkeintä. Inga rakasti talliympäristöä yli kaiken; näkymä oli uskomattoman kaunis. Samaan aikaan Järnbyn ylellisyys oli hiukan hämmentävää. Ennen kaksikko oli majaillut maalaishenkisellä tallilla, jossa ongelmana olivat jäätyvät vesiputket ja satulahuoneeseen pesiytynyt hiiripariskunta. Täällä hevosharrastus oli eri tasolla. Inga oli meinannut pyörtyä nähdessään tallin pääomistajan, Samun, andalusialaisoriin. Don Ramón meni koulua tallimestari-Jonnan mukaan jopa GP-tasolla. GP-tasolla!
Inga pudisti itsekseen päätään yhä vaikuttuneena upeasta, kiharaharjaisesta orista, ja sai Ailenin liikauttamaan korviaan kysyvästi. Hellyys valtasi Ingan sydämen, ja hän rapsutti tammansa kaulaa. Pieni, kaunis Ailen, joka halusi toteuttaa hänen kaikki pyyntönsä. Ei Inga olisi appaloosaansa vaihtanut mihinkään muuhun.

Edessä avautui pitkä suora. Ailen terästäytyi selkeästi, ja niin Inga antoi sille luvan hypähtää eloisaan, vauhdikkaaseen laukkaan. Lännensatulassa olo tuntui turvalliselta, siitä ei hevillä alas mätkähdetty. Niinpä Inga saattoi keskittyä täysin matkanteosta nauttimiseen.

Kotimatka tallille sujui rauhallisessa ravissa. Siinäkin westernsatula pehmensi askeleita, jotka englantilaistyylisessä satulassa istuessa olisivat koetelleet takalistoa. Inga oli lännenratsastaja henkeen ja vereen. Hän oli aloittanut western-ratsastuksen 13-vuotiaana, ja nyt yhdeksäntoista ikäisenä ei häntä olisi saatu enää koulu- tai estetunnille, ei sitten millään.

Tallilla Inga tervehti vastaantulevaa naista, joka talutti raisun oloista, suurta, piirtopäistä puoliveristä. Ailen värähti oriin hirnahtaessa villisti, mutta painoi sitten päänsä Ingan selkää vasten ja seurasi kiltisti tyttöä karsinaan. Inga riisui sen varusteet, eikä voinut olla tarjoamatta tammalle porkkanaa, olihan miltei kahden tunnin vaellus ollut ihana. Sitten hän siirtyi tunnustelemaan hevosen lihaksia käsillään. Muutama vuosi sitten käyty hevosenhierontakurssi oli osoittautunut mitä kätevimmäksi. Ailen pärskähti tyytyväisenä, kun Inga pyöritteli käsiään sen lavalla.

Ensimmäisiin kisoihin olisi enää muutama päivä, ja Ingaa jännitti. Hän tiesi, että yhteistyö appaloosatamman kanssa oli mutkatonta, mutta kisatilanne aiheuttaisi uudenlaista jännitettä. Menestyspaineita ei sinällään ollut, vaikka kilpailuissa pärjääminen olisikin ollut hauskaa. Tärkeintä Ingalle oli kuitenkin toimiva, yhteistyöhaluinen hevonen, jonka kanssa työskentely oli nautinnollista. Ja sellainen Ailen toden totta oli.

Inga heitti viltin Ailenin hionneeseen selkään ja jätti sen viilenemään karsinaansa. Itse hän suuntasi vapaasti käytössä oleville tietokoneille – oli tarkistettava maneesin varausajat, jotta päästäisiin vielä kunnon hikijumppaan ennen viikonlopun koetusta.

[Josefiina]

13/11/2011

Ailen liikkui Ingan alla eloisasti ja virkeästi. Vaikka treeni oli kestänyt jo reilun tunnin, oli tamma edelleen energinen ja miellyttämisenhaluinen. Sen jog rullasi hyvin. Ohjat roikkuivat löysinä kaulalla, tahti oli tarpeeksi hidas tehdäkseen vaikutuksen tuomareihin ja tarpeeksi reipas, jotta se pyöri luontevasti. Vaikka samaa asiaa oli treenattu lukemattomia kertoja, oli Ingan silti oltava tarkkana itsensä kanssa. Hän nojasi helposti liikaa taaksepäin, jolloin istuinluut liikahtivat liiaksi eteen. Liikaa istuntaansa ei kuitenkaan saanut jäädä värkkäämään, luontevuus ja rentous oli westernissä oleellista.

Inga jarrutti Ailenin pehmeästi käyntiin ja taputti tamman kosteaa kaulaa tyytyväisenä; se jatkoi liikkumista pitkin, leppoisin askelin ja pärskähti. Maneesi oli autio heitä lukuunottamatta, Inga oli varannut sen pelkästään omaan käyttöönsä pariksi tunniksi. Mitä luksusta maneesi olikaan! Vanhalla kotitallilla Ingan oli pitänyt suorastaan rynniä Ailenin luokse heti koulun jälkeen, jotta olisi ehtinyt ratsastaa päivänvalossa – siellä kun ratsastushallista ei uskallettu unelmoidakaan.

Kun Ailen oli jäähtynyt, Inga talutti sen talliin, joka kuhisi hevosia ja niiden omistajia. Ilokseen Inga oli saanut huomata, ettei Ailenin erikoinen ulkonäkö ja lännenratsun ”ammatti” ollut saanut nihkeää vastaanottoa, päinvastoin. Ailenia tultiin ihastelemaan ja ihmiset kuulivat mielellään enemmänkin westernistä. Ailen selvästi nautti eloisan tallielämän seuraamisesta, ja Ingakin viihtyi mainiosti. Järnby oli siis kuin luotu heille.

Inga riisui Ailenin varusteista ja levitti loimen sen hionneeseen selkään, jääden sitten hetkeksi rapsuttelemaan hauskaa, pientä tammaansa. Ensimmäiset kilpailut olivat menneet upeasti: Ailen oli voittanut molemmat luokkansa. Se tuntui uskomattomalta, mutta Inga piti jalkansa maassa. Heidän suorituksensa ei ollut ollut täydellinen, ja ennen kaikkea Inga ja Ailen kilpailivat itseään vastaan, parantaakseen keskinäistä kemiaansa. Niinpä oli pysyttävä nöyränä ja harjoiteltava uutterasti seuraavia kisoja varten. Ne olisivatkin tuota pikaa. Jännitys jo nipisteli Ingan vatsanpohjaa. Vaikka hän yritti taistella voitonhimoa vastaan, olisi tietenkin mahtavaa menestyä. Mutta tärkeintä oli, että elämä Ailenin kanssa oli nautinnollista molemmille. Sitä se onneksi oli; sen todisti nytkin Ailenin rento, tyytyväinen olemus, kun se nuokkui paikallaan nojaten päätään Ingaa vasten.