Cassun päiväkirja

[Britta]

conne o.

Cowslip "Cassu"

Cassua hoitaa Frango, ja vain Britalla ja Frangolla on oikeudet kirjoittaa tähän päiväkirjaan.

-----

Frango on 15v tyttö joka on jo pienestä asti hevosien kanssa pyörinyt. Frango on luonteeltaan kiltti ja auttavainen. Hieman perfektionistin luonnettakin löytyy joten tavarat ovat aina paikoillaan sekä puhtaana. Frangon tunnistaa pillifarkuista, hupparista sekä rikkinäisistä sekä kuluneista converseista. Ratsastuskengätkin tyttö kyllä omistaa.

-----

Britta, seitsemäntoistavuotias tyttö. Hän on toiminut hevosten kanssa kauan, muttei siltikään pikkutytöstä. Hän on hypännyt myös ravurin ohjaksiin, mutta se ura jäi lyhyeen, vaikka kys. ala vieläkin tyttöä kiehtoo. Britta on pitää esteratsastuksesta ja on menestynyt seuratasolla, mutta kouluratsastus alkaa kiehtoa tyttöä enemmän ja enemmän. Tytön äiti on hevosihminen ja auttaa tytärtään kaikessa missä vain kykenee. Britta pitää hieman haastavammista hevosista ja on perfektionisti. Hän on pienistä hatkähtämätön, periksiantamaton ja topakka tyttö. Hän on hyvin sosiaalinen ja kohtelias, sekä suuttuessaan antaa palaa täysillä hetken viilipyttyilyn jälkeen. Hän on herkkä, mutta myös helposti anteeksiantavainen. Tytön suusta voi kuulla naljailua, joko hyvän- tai pahantahtoista, se riippuu aivan ihmisestä.

-----

Frango hoitaa tasomenetelmällä.

1. taso: Kokelas

Kokelas on vasta-alkaja tallin tehtävissä. Kokelas saa hoitaa Cassua rajoitetusti, jonkun valvovan silmän alla. Kokelas saa myös auttaa tallityöntekijöitä (luvan kanssa!) ruokkimisessa, lakaisussa ja karsinoiden siivoamisessa. Kokelaan varsinainen tehtävä on pitää Cassun varusteet puhtaana. Kokelas tarvitsee 2 HM:ää ja 100 pistettä noustakseen seuraavalle tasolle.

Frangon taso: Kokelas
Hoitomerkinnät ja pisteet: 0 HM & 0 p.

Tehtävät:

- Tutustu talliin Britan kanssa 25 p.
- Harjaa Cassu valvovan silmän alla 25 p.
- Auta tallityöntekijää siivoamisessa 25 p.
- Putsaa Cassun varusteet 25 p.
- Piirrä kuva sinun ja Cassun ensikohtaamisesta 25 p.

[Britta]

Alkuhuumaa

17. joulukuuta 2011, tarkoitettu päivälle 13. joulukuuta 2011

Istuin äitini kyydissä matkalla uudelle tallille, johon uusin ponimme Cowslip majoitettaisiin. Katselin ohikiitäviä maisemia lasittunein silmin. Maisemat olivat idyllisiä – ei tällaisia maisemia joka paikassa nähnytkään. Hevoskuljetusvaunun rämähdys herätti minut ajatuksistani. Hymyilin. Siellä se ponimme matkasi.

”Pian ollaan perillä, ainakin navigaattori niin sanoo”, äitini kertoi. Nyökkäsin pienesti ja katsoin kaukana siintäviä punaisia taloja. Tiilitaloja varmaan. Mitenköhän Cassu soveltuu sinne? Kysymyksiä pyöri päässäni. Jospa kuitenkin hyvin – enhän haluaisi sen ”kärsivän”.

Silmieni edessä avautui mahtava maisema: kauniita, punaisia tiilitaloja ja ihanat, lumiset nummet. Nyt olin varma siitä, että Cassu tulisi täällä viihtymään. Äitini laittoi vilkun vasemmalle, kun käännyimme tallin pihaan ja siitä parkkipaikalle. ”No niin, perillä”, hän sanoi stopaten automme parkkiin. Väänsin autonoven kahvaa ja työnsin oven syrjään. Sieraimiini tulvi pakkasenkirpeää ilmaa ja se kipristeli poskipäitäni. Paikka oli todellakin kaunis. Kävelin hevoskuljetusvaunun ovelle ja aloitin salpojen avaamisen. Avattuani salvat laskin oven alas. Ruunikko poni käänsi päätään minua kohti. ”Meidän oripoju”, sanoin ympäristölleni ylpeyttä äänessäni, kuin kaikki lumihiutaleet ja kuuraiset ja lumiset puut kuulisivat. Äitini talutti orin ulos vaunusta ja taputti sitä lavalle. ”Hyvä poika”, hän sanoi ja ojensi riimunarun minulle, johon minä tartuin varmasti. Lähdin etsimään tallia noista monista rakennuksista.

Hetken kierrettyäni ja taluteltuani Cassua huomasin läntisen tallipäädyn kaksiosaisen oven. ”No niin.” Kävelin rauhallisin askelin oven eteen ja avasin ne. Tallista pöllähti hevosentuoksu. Hymyilin. Talutin Cassua tallikäytävällä. Talli oli suuri. Ori korskahti. En nähnyt muita hevosia – taisivat olla tarhoissaan. Cassu käveli varautuneesti vierelläni, mutta luotti kuitenkin siihen, että johdattaisin sen jonnekin lämpimään paikkaan, jossa se saisi palautua matkan rasituksilta. Karsinat olivat ainakin käytännöllisen ja hienon näköisiä. Käveltyäni tallin käytäviä hetken aikaa bongasin Cassun nimikyltin. Hymähdin ja silitin oria kaulalta. Se yritti vieläkin vähän hirnua, josko tallissa olisi muita hevosia, mutta ei. Avasin Cassun karsinan oven ja talutin sen sisälle. Napsautin riimunarun pois päitsien renkaasta ja nakkasin sen väliaikaisesti karsinan ulkopuolelle. Aloin avaamaan ponin kuljetusloimen solkia ja ristivöitä. Avattuani soljet ja ristivyöt sekä muut narut vedin loimen pois Cassun päältä. Nakkasin senkin karsinan ulkopuolelle. Tiedän, etten ole mikään hirmu siisti ihminen, mutta kyllä minä ne siivoaisin. Repäisin Cassun kuljetussuojien tarrat auki ja vedin suojat pois orin jaloista. Heitin nekin karsinan ulkopuolelle, hetkellisesti. ”Noniin poika, tää on sun uusi karsina!” kerroin sille, jos se nyt ymmärtäisikään. Suukotin hellästi sen turpaa. Ori hörähti perääni, kun nostin riimunarun, kuljetussuojat ja loimen käsivarsilleni (kyseinen tapahtuma näytti varmasti huvittavalta, kun lyhyenläntä tyttö kantoi suurta kasaa varusteita) ja lähdin etsiskelemään satulahuonetta.

Avasin satulahuoneeseen johtavan oven. Olipas avara satulahuone. Huomasin kaapit ja päätin omia yhden niistä itselleni. Tyhjään kaappiin asetin Cassun riimun ja kuljetussuojat. No niin. Tästä tämä alkaa. Nostin kuljetusloimen riippumaan yhteen loimitolpista, hetkeksi kuivumaan. Suuntasin sitten askeleeni kohti autoamme, josta hakisin Cassun loputkin tavarat.

”Vihdoinkin valmista!” ajattelin saatuani viimeisetkin purkit ja putelit ahdettua Cassun kaappiin. Se näytti tällä hetkellä siistiltä, mutta täyteen ahdetulta. Cassun suitset roikkuivat niille osoitetussa koukussa niputettuina ja satula satulatolpassa. Vihdoinkin Cassun tavarat olivat kotiutuneet uuteen ”kotiinsa”. Katsoin kaappia ylpeänä; olin jo tuonut sen sisäpuolelle kuvia orista varsana ja vanhempana ja sekä jo saavutettuja ruusukkeita ja palkintoja. Myhäilin. Ahdoin vielä ratsastuskypäräni ja – housuni sekä raippani ja muut omat tavarani kaappiin. Nyt se oli valmis.

Lähdin kiertelemään tallia ja sen ympäristöä. Talli osoittautuikin yhtä ylelliseksi mitä kuvauksissa oli kerrottu: siellähän voisi varmasti yöpyäkin. Sen aion kyllä joskus tehdä. Yläkerrassa törmäsin uudennäköiseen naiseen. ”Hei”, sanoin naiselle iloisesti ja sain vastaukseksi iloisen hymyn. ”No hei! Kukas sinä olet?” hän kysyi luoden minuun hieman kysyvän katseen. ”Britta”, vastasin liukuhihnalta, ”Entä sinä?” Nainen hymähti. ”Jonna. Olen paikan tallimestari”, nainen esittäytyi ja tarjosi kättään kättelyyn. Tartuin siihen, ja heilautimme käsiämme. ”Omistan sen uuden ponin, Cassun”, selvensin vielä henkilöllisyyttäni. Jonna nyökkäsi hymyillen. ”Totta kai! Mutta minun täytyy nyt rientää, nähdään myöhemmin!” Tämän sanottuaan Jonna katosi omille teilleen, ja minä lähdin tutustumaan tallin pihapiiriin.

Pihapiiristä löytyi jos jonkinmoista katseltavaa. Kun olin käynyt katsomassa maneesin, estekentän, paviljongin ja koulukentän, askelsin tarhoille. Jos jonkinmoiset hevoset ja ponit söivät heiniään höyrypilvet sieraimista nousten. Pakkanen nipisteli poskiani. Katselin hetken hevosten menoa, kunnes tajusin mahani murisevan. ”Tässä lähellä pitäisi olla joku ravintola”, mietin ja lähdin käppäilemään kohti tiluksien osaa, missä en ollut vielä käynyt. Ja tadaa – sieltähän se ravintola Järnby Gård löytyi!

Syötyäni vatsani täyteen ja maksettuani ateriani lähdin vielä viimeisen kerran tänään talliin. Hyvästelin oripojan, ja päätin etten tänään sillä ratsastelisi, kun vasta oltiin saavuttu. Ehkäpä jokunen päivä lepoa, ja sitten tiukkaa treeniä. Lompsin äitini autolle (ihmettelin miten äiti oli jaksanut odottaa minua niinkin kauan) ja avasin auton oven. Istuin penkkiin, vedin oven kiinni ja äiti jo lähti kurvaamaan pois tallin pihasta. Napsautin vielä turvavyöni kiinni, ja olin valmis kotimatkaa varten.

Vähän tönkkö tarina jotenkin, mutta olen ihan tyytyväinen. (:

[Britta]

Jouluaaton tohinaa

24. joulukuuta 2011

”Järnbylle”, ilmoitin tylyn näköiselle bussikuskille vilautettuani bussikorttia. ”Jaa minne Järnbylle?” kuski kysyi ilmekään värähtämättä. ”No sinne yksityistallille”, vastasin miehelle ja jatkoin matkaani bussin käytävälle bussikuskin jäädessä naputtelemaan kilometrejä. En ollut ennen nähnyt noin tylyä bussikuskia. Harmi vain, että vain tämä linja vei Järnbylle. Jos olisi ollut muita vaihtoehtoja, olisin tuskin valinnut tämän. Mutta kun ei. Istahdin tyhjälle paikalle bussin keskiosaan, ja nakkasin kassini toiselle penkille. Kamalan väriset penkit. Tuollainen kuosi saa iloisimmankin auringonpaistattelijan masentumaan. Paitsi nyt ei ollut kesä, vaan talvi, ja hyytävä pakkanen. Tai no, ei tätä pakkaseksi tai varsinkaan hyytäväksi voinut kutsua – asteet olivat sentään pakkasen puolella, mutta lähellä nollaa. Luntakaan ei ollut paljon – ehkä kymmenen, viisitoista, tai jopa kaksikymmentä senttiä. Joulumieleni oli silti korkealla. Olin rahdannut tallille mukaan säkillisen herkkuja poninpallerolle – omenoita, porkkanoita, sokeripaloja, lanttuja tai nauriita, niitä en kovin erota, ja tietenkin hevosille tarkoitettuja, keinotekoisia ”karkkeja”. Ai että sen riemun määrää, kun Cassu ne saa! Sen voi vain kuvitella.

Kurotin penkkini yllä sijaitsevalle keltaiselle napille. Kuului pieni ”piip”, jolloin STOP-merkki ilmestyi bussin ”kellotauluun”, vai mikä nyt lienekään. Bussi kaarsi lähimmälle bussipysäkille, josta oli vielä pieni kävelymatka itse tallille. Tartuin kasseihini ja nousin penkistä. Kävelin bussin käytävää pitkin etuovelle ja kiitin bussikuskia kyydistä saaden vastauksekseni turhautuneen ynähdyksen. Kamala ukko.

Jonkun ajan talsimisen jälkeen saavuin vihdoin Järnbyyn. Talli näytti kauniilta kaikkine joulukoristeineen, vaikka niitä ei ollut paljon ja ne oli laitettu kauniisti osaksi Järnbyn maalaismaisemaa. Suuntasin askeleeni tarhoille, joista kuulinkin jo kimakoita hirnahduksia ja matalampia hörähdyksiä. Huomasin Cassun tarhassa syömässä tyytyväisenä heiniään. Hymähdin. Ori on näköjään kotiutunut hyvin, ja pian on aika aloittaa totinen treenaus. Tai, voiko sitä ihan totiseksi sanoa minun kohdaltani… Kävelin Cassun tarhan luo ja nostin riimunarun aidan koukusta. Avasin tarhan portin ja astuin sisään. Ori kavahti ja ravasi tarhan toiseen päähän. Suljin portin perässäni ja lähdin metsästämään ponia.

”Vihdoin annoit kiinni”, huokaisin saatuani riimunarun päitsien renkaaseen kiinni. Siinä olin saanut houkutella ponia tulemaan vaikka millä keinolla, kun ei oikein ponilla ollut haluja sisälle kanssani tulla. Talutin orin portille ja avasin sen kuitenkin sulkien sen perässäni. Aloitin kävelymatkani tarhoilta päätallille.

Päästin riimunarun irti päitsien renkaasta ja annoin Cassun mennä karsinaansa. Sen talvikarvan kasvu oli vielä vähän vaiheessa – pakkaskelit kun olivat tulleet niin myöhään. Suljin karsinan oven ja lompsin satulahuoneen suuntaan. Avasin satulahuoneeseen vievän oven ja suunnistin Cassun kaapille kasseineni. ”No niin kaappi, nyt saat vielä enemmän koristusta!” Kaivoin ensimmäisestä kassista esiin Cassun varsa-aikaisia kuvia, kisakuvia, maastokuvia, leikkikuvia, rentoilukuvia, laidunkuvia ja vaikka sun mitä kuvaa. Kiinnitin kuvat kuvakollaasiksi orin kaapin oviin. Lisäilin joukkoon myös jo voitettuja ruusukkeita ja hymyilin. Nyt se oli Cassun, ja ennen kaikkea minun näköiseni. Tungin jo valmiiksi ahtaaseen kaappiin vielä Cassulle mukaan ottamani herkut ja jätin suurimman kasseista norkoilemaan kaapin eteen. ”Noin. Valmista”, ajattelin nostaessani vielä harjapakin pois kaapista. Vaihdoin vielä ratsastusvaatteet päälleni, ja olin valmis itsekin.

Käpsin takaisin Cassun luo, joka oli mitä ilmeisimmin kerennyt piehtaroida kaapilla viettämäni ajan aikana. ”Voi tsiisus.” Laskin harjapakin käsistäni ja avasin orin karsinan oven. Taputin sen kosteaa kaulaa. ”Höppänä.” Aloin kumisuka ja dandyharja apunani puunata likaista prinssiponiani. Saatuani ponin karvapeitteen mielestäni hyvään tai ainakin tyydyttävään kuntoon, jatkoin puunausta puhdistamalla kaviot. Aluksi ori ei suostunut kavioitaan nostamaan, mutta pian se kuitenkin heltyi käsittelyyn. Kaikkien hoitotoimien jälkeen hain Cassun suitset ja satulan satulahuoneesta. ”No niin, eiköhän ole aika antaa ensimmäinen joululahja…” ajattelin ja kaivoin suuresta kassista Cassun kaapin edustalta Swarovski-kristalleilla koristellun otsapannan. Liekö Swarovski-kristalleja oikeasti, vai mitä timantteja olivatkaan, mutta nättejä olivat kuitenkin. Vaihdoin uuden otsapannan vanhan tilalle ja nakkasin vanhan kassiini. Nostin Cassun satulan käsivarrelleni ja talsin takaisin Cassun karsinalle.

Saatuani varusteet päälle suitsienlaitosta pitämättömälle orhilleni (lue: uljaalle orhilleni) talutin sen tallin pihalle. Olin aikeissa lähteä joulumaastoon. Kiristin tallin pihalla vielä satulavyötä ja tarkistin vaikka mitä turhanpäiväisiä asioita (”Onhan turparemmi tarpeeksi tiukka? Eihän se ole löysä? Onhan tuo otsapanta nyt varmasti tarpeeksi kimaltava?”), kunnes muistin yhden tärkeimmistä unohtuneen. ”Äh!” Läiskäytin avokämmenen otsalleni. Heijastimet, tietysti!

Vihdoin sain haettua heijastinliivin, otsalampun ja ties minkälaisia heijastimia itselleni ja ne suorat heijastimet, joita lyödään johonkin niin ne menevät rullalle, Cassulle jokaiseen jalkaan, olin valmis matkaan. Nousin ponin selkään, jolloin se esitti minulle pari steppimuuvia. Mitähän tästäkin vielä tulisi, jos piti tanssia jo tallin pihassa? Huokaisin ja annoin Cassulle pohkeita, jolloin ori lähti liikkeelle.

Olin katsellut kartasta reitin, jolla kävisin. En ollut ennen liikkunut Järnbyn maastossa. No, kerta se olisi ensimmäinenkin. Otin ohjat tuntumalle käveltyäni jonkun aikaa lepo-ohjin, ja tunsin heti ponin valpastuvan kuolaimen päässä. Käännyin lumisten peltojen ja niittyjen läheltä alkavalle metsäpolulle. Pieni pakkanen kipristeli poskiani Cassun puskiessa läpi tiheän metsän. Orin sieraimista nousevat höyrypilvet kamppailivat kylmänviileän ilman kanssa ja nousivat lopulta korkeuksiin ja katosivat. Kuuset ja muut puut olivat lumen verhoamia ja näyttivät metsän valtiailta. Välillä jokunen lumikokkare tippui päälleni osuessani puihin. Ilma oli mitä ihanin.

Saavuimme leveälle metsätielle aikamme tarvottuamme. Siinä olisi hyvä kokeilla laukkaakin. Annoin orille pohkeita ja maiskautin kannustavasti, jolloin se siirtyi pehmeään raviin. Alkuun istuin satulassa, mutta lopulta aloin kuitenkin keventää. Taputin ponin kaulaa, ja se hörähti minulle vastaukseksi. Yhtäkkiä puska alkoi varista ja heilua, ja Cassun korvat kääntyillä jokaiseen ilmansuuntaan. Puskasta hyökkäsi valkoinen jänis! Cassu pelästyi ja hypähti paikoillaan, kuitenkaan alkamatta hyppiä sen enempää. Huokaisin helpotuksesta. ”Se oli vain jänis”, puhelin orilleni sen vielä ollessa jänön jäljiltä hieman hermostunut.

Oli tullut tilaisuus kokeilla laukkaa. Edessämme siinsi pitkä suora, peltojen piirittämä. Annoin Cassulle puolipidätteen ja laukkapohkeet, ja ori siirtyi laukkaan. Nousin jalustimille ja nojasin eteenpäin. Ori sai nyt hieman päästellä paineitaan. Vaikken pelkää vauhtia, en antanut Cassun mennä aivan kiitolaukkaa – ties mitä ökkömönkiäisiä puskasta hyppäisi.

Saavuimme viimein tallille, pitkän lenkin jälkeen. Tallin ikkunoissa ja muiden tallirakennusten ikkunoissa paloivat kynttilät, ja Järnby Gårdkin näytti tavallista kutsuvammalta. Tänään olisi kuitenkin jouluruoka kotonakin, vaikka Järnby Gårdissa voisi mahtavat ruoat olla.

Saatuani Cassun ”purettua”, kävin hakemassa sen herkut. Kippasin herkut sen ruoka-astiaan ja taputin sitä lavalle. ”Olet herkkusi ansainnut.” Jätin orin syömään herkkujaan, kun itse lähdin talsimaan tallin pihalle ja jo siellä odottavan äitini autoon.

Hyvää Joulua Järnbyn väki!♥

ps. Oli pakko tunkea tonne lunta, vaikkei siellä nyt sitä olisikaan. (; Anteeksiantakaa se, jos siellä nyt ei lunta ollutkaan. (:

[Britta]

Happy New Year!

31. joulukuuta 2011

ps. Kuunnelkaa lukemisenne jälkeen tuo: www.youtube.com/watch?v=Zw1vvGYHQBw

Istuin taas vaihteeksi bussin kulahtaneella penkillä matkaamassa kohti Järnbyä. Paikasta oli tullut minulle kuin toinen koti - koti, jossa tuoksui hevonen ja ylellisyys paistoi kilometrien päähän. En enää vaihtaisi sitä mihinkään muuhun paikkaan - kaikki olivat niin ystävällisiä ja iloisia. No, kaikilla oli huonojakin päiviä, mutta keskimäärin.

Katselin ohikiitäviä maisemia hieman tylsistyneenä - koko tienoo oli valkeana, ainakin osittain. Sentään oli edes joitakin kasoja lunta, jossakin ei ollut ollenkaan. Tuntui vain jotenkin keväältä, eikä se ollut mitenkään mukavaa, saisi tuntua talvelta. Täksi päiväksi oli sentään luvattu jonkun verran pakkasta. Olihan uudenvuodenaatto. Havahduin siihen, kun näin kauempana siintävän Järnbyn rakennusten siluettien lipuvan kaukana ohitseni ja tajusin, etten ollut muistanut painaa STOP-nappia. Tässä sitä nyt ollaan. Nostin käteni hitaasti ja painoin nappia. Menisi hetki ennen kuin bussi pysähtyisi - täällä ei nimittäin turhan usein bussipysäkkejä näkynyt.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen bussi viimein pysähtyi. Nousin tuolilta ja koppasin tavarani mukaani. Lähdin kävelemään kohti takaovea, vaikka etuovi olikin lähempänä. En jaksanut kuunnella bussikuskin ivailua siitä, että unohdin painaa STOP-nappia. Pitäköön mölyt mahassaan. Luulen, että meillä on joku viha-rakkaussuhde, tai sitten vain vihasuhde. Laskeuduin viimeisen portaan alas ja päädyin liukkaalle maantielle. Bussin ovet sulkeutuivat heti jälkeeni ja kuski kaasutti busseineen mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas minusta. Voin vain kuvitella, millainen ilme bussikuskilla oli. Vahingoniloinen varmaan, mutta olkoot. Uusi vuosi tulossa, ja toivottavasti bussiasemalla uudet kujeet. Minun ehdotukseni olisi, että potkisivat tuon jätkän ulos ainakin tästä linjasta. Huokaisin taivaltaessani kohti Järnbyä - tästä tulisi vielä pitkä matka.

Kävellessäni kohti Järnbyä, taakse katsoessani huomasin jonkun auton tulevan takaani - ja sillä oli hevostraileri perässään! Nostin peukaloni pystyyn ja hyppelin tien sivussa, josko minut huomattaisiin. Tämä oli jo noloa - ensimmäinen kerta kun jouduin turvautumaan liftaamiseen, ja yleensä liftareita pidettiin köyhinä, rapakunnossa olevina ukonkäppänöiltä. Tai no, mistä minä sen tiesin, mutta minulle itselleni on opetettu ettei kannata liftata tai voi joutua jonkun pedofiilin kynsiin. No, nyt oli pakko yrittää, koska auto oli menossa Järnbyyn päin. Auto hidasti kohdallani ja lopulta pysähtyi. Tummahiuksinen nainen avasi ikkunan ja katsoi minua hieman varautuneesti. "Minne matka?" hän kysyi minun seisoskellessa tienpientareella. "Järnbyyn. Painoin liian myöhään bussin STOP-nappia ja jäin sitten tuolle kaukaiselle pysäkille", selitin ja osoitin kädelläni suuntaa sinne, missä bussipysäkki nökötti. "Vai niin, no hyppää kyytiin sitten, olen itsekin menossa Järnbylle", tummahiuksinen, tarkemmin mustahiuksinen nainen sanoi, mutta oli vieläkin varautunut - yksikin väärä liike tai sana, niin todennäköisesti lentäisin pihalle koko autosta. Nainen oli silti rauhallisen oloinen, hieman varautunut vain. "Mistä tunnistit, että edes saatoin olla menossa Järnbyyn?" nainen kysyi ohimennen minun tuijottaessa kangistuneena maisemia. Havahduin naisen kysymykseen. "Hevostrailerista", vastasin mahdollisimman lyhyesti. Yleensä en ollut mikään arkajalka, mutta näin tuikituntemattoman ihmisen kyydissä hieman ujostutti. "Ai niin, minähän jouduin kuskailemaan hevosia ties minne..." nainen muisteli ääneen, ja minä istuin hiljaa naisen vieressä etupenkillä, vieläkin hieman kangistuneena. "Olen muuten nica", nainen esittäytyi kohteliaasti ja vilkaisi minua silmäkulmastaan. "Ai, olen kuullut susta", vastasin naiselle jo hieman lämmeten, "Taidat omistaa ne kolme oripojua?" Nainen naurahti kysymykselleni ja vastasi: "Niin, Järnbyssähän on aika monta oripojua, mutta kyllä minä kolme niistä omistan." Vieno puna kohosi poskilleni ja hymyilin väkinäisesti. "Minä omistan sen uuden poniorin, Cowslipin, siis Cassun", sönkkäsin jotain nicalle, ja tajusin unohtaneeni esitellä itseni: "Niin, ja olen siis Britta." nica nyökkäsi pirtsakasti vastaukseksi. Tajusin lähestyvämme Järnbyä - tutut maisemat ja rakennusten siluetit alkoivat häämöttää pimeässä. Huokaisin helpotuksesta. Tämä auto alkoi jo käydä tunnelmallisesti ahtaaksi ja itseni kannalta kireäksi. nica laittoi vilkun päälle ja käänsi auton Järnbyn pihatielle. "No niin, olemme perillä", nainen kertoi itsestäänselvyyden ja loin katseen naiseen. "Oonko jotain velkaa?" kysäisin arasti ja katsoin naisen vihreitä silmiä. "Et toki, tuossa samassa tulit", nainen sanoi ja hymyili minulle rohkaisevasti. Vastasin naisen hymyyn omalla vienolla hymylläni.

Kävelimme naisen kanssa yhtä aikaa tarhoille ja minä hain Cassun. Raasu oli ihan märkä ja raukan näköinen seistessään siinä odottamassa noutajaansa. Nappasin orin riimunarun aidantolpasta ja pujahdin tarhaan nican suljettua tarhoissa kiertävän sähkön pois päältä. Tajuttuaan minun tulevan tarhaan ori lähti kävelemään ripeästi minua kohti. "Ompas helppo tarhastahaettava!" nica päivitteli ja katsoi kun minä napsautin riimunarun kiinni orin päitsien renkaaseen orin vain seistessä kiltisti edessäni. "Tätä se ei kyllä normaalisti tee", naurahdin mustahiuksiselle naiselle. Puhuminen ei ollut enää niin vaikeaa, kun "jää oli murrettu". Cassu taisi itse haluta sisälle, kun ulkona oli niin kosteaa. Avasin portin ja lähdin taluttamaan oria sisälle. "Missäs sun oripojat on?" kysyin nicalta. Tämä vastasi Jessen puuhailevan niiden kanssa jossakin, muusta naisella ei ollut hajua. Ei niitä ainakaan tarhoissa näkynyt. "Minä lähden etsimään serkkupoikaani, näkyillään!" nica huikkasi ja lähti kävelemään ripeämmin tallille minun ja Cassun jäädessä jälkeen. Taputin oria kaulalle. "Tänään lähdetään sitten maastoon", puhelin sille ja avasin tallin ovet. "Piiiiiiiiuu... PAM!" Raketti räjähti iloisesti taivaalla saaden Cassun hypähtämään paikoillaan. "Soo poika, vain raketti." Mietin vielä toisen kerran lähtöä maastoon rakettien paukkeessa ja päätin hylätä idean. "Ensi kerralla sitten, kun nuita raketteja ei enää ammuta", sanoin orille ja hymyilin. Ori näytti silminnähden helpottuneelta - sen mielessä varmaan pyörivät karmivat mielikuvat kauheista poksahduksista ja silmiin käyvistä valoista. Talutin Cassun sen karsinan eteen ja vein sen lopulta karsinaan. "No niin poika", sanoin ja irrotin riimunarun päitsistä, "Hyvää Uutta Vuotta 2012!" Halasin oria sen kostealta, tai kai sitä voi märäksi sanoa, kaulalta ja pussasin sitä vielä silkkiselle turvalle. Hoidin orin pikaisesti. Hymyilin, hyvästelin ponipoikani ja lähdin käpsimään kohti satulahuonetta suljettuani karsinan oven perässäni.

Satulahuoneeseen päästyäni järkkäilin orin kaapin parempaan kuntoon ja lisäsin sinne karvakiillotetta ja muita puteleita. Saatuani kaapin järkättyä lähdin ylös sosiaalitiloihin.

"No more champagne!" kuulin jonkun voihkaisevan portaiden yläpäästä. Saavutettuani portaiden viimeisen askelman näin nuoren pojan pitelemässä päätään. Tuskin oli paljon juonut, ja shamppanjaahan se vain kuului olevan. Samassa huomasin nican kapuavan portaat ylös perässäni. "Täälläkö sinä olet ollut koko ajan?!" nica tuntui räyhäävän serkkupojalleen. Tirskahdin pienesti pojalle, Jessekö sen nimi oli, ja istahdin tyhjälle nojatuolille. Muut tallilaiset olivat myös kokoontuneet sosiaalitiloihin - porukkaa notkui baarijakkaroilla, sohvalla, toisella nojatuolilla, pöydän ääressä ja missä kuvitella saattaa. Railakkaat bailut näköjään. "Haluatko?" tuntematon ääni kysyi minulta ja ojensi tarjotinta, jossa oli monia shamppanjasta kuplivia korkeita laseja. Heilautin pienesti päätäni sivusuuntaan kieltäytyäkseni. "Ne on alkoholittomia teille alaikäisille", nainen selitti ja vinkkasi silmää. "Olen muuten Anne, hauska nähdä. Olet tainnut pyöriä Seppeleessäkin, kun sulla on tutun näköiset kasvot?" Nyökkäsin hymyillen ja nostin yhden lasin tarjottimelta pois. Siemaisin juomaani, ja kova puheensorina oli taukoamatonta.

Tutustuin tuona iltana moniin uusiin kasvoihin ja eri tallilaisiin, ja pääsin enemmän sisälle talliporukkaan. Näin baarijakkaralla istuvan Jessen kieltäytyvän taas shamppanjalasista. "NO MORE CHAMPAGNE, mähän sanoin jo!" poika karjaisi jo vähän kovemmalla äänensävyllä. "Mä lähen Pöljän luo. On se sentään viisaampaa seuraa ku te", poika ärisi ja lähti alakertaan Pöljänsä luo. "And the fireworks are trouuuuugh!" joku aloitti hoilaamaan ABBA:n tuttua "Happy New Year"-laulua. "Here we are, me and you", joku jatkoi, ja pian koko talliporukka hoilasi yhteen ääneen laulua. Sävelkorkeudet eivät ihan täsmänneet, mutta koko porukalla oli hauskaa ja pian Jessekin saapui alakerrasta takaisin yläkertaan ja liittyi lauluun.

"Feeling lost and feeling blue
It's the end of the party
And the morning seems so grey
So unlike yesterday
Now's the time for us to say...

Happy new year
Happy new year
May we all have a vision now and then
Of a world where every neighbour is a friend
Happy new year
Happy new year
May we all have our hopes, our will to try
If we don't we might as well lay down and die
You and I

Sometimes I see
How the brave new world arrives
And I see how it thrives
In the ashes of our lives
Oh yes, man is a fool
And he thinks he'll be okay
Dragging on, feet of clay
Never knowing he's astray
Keeps on going anyway...

Happy new year
Happy new year
May we all have a vision now and then
Of a world where every neighbour is a friend
Happy new year
Happy new year
May we all have our hopes, our will to try
If we don't we might as well lay down and die
You and I

Seems to me now
That the dreams we had before
Are all dead, nothing more
Than confetti on the floor
It's the end of a decade
In another ten years time
Who can say what we'll find
What lies waiting down the line
In the end of eighty-nine...

Happy new year
Happy new year
May we all have a vision now and then
Of a world where every neighbour is a friend
Happy new year
Happy new year
May we all have our hopes, our will to try
If we don't we might as well lay down and die
You and I..."

Onnellista Uutta Vuotta 2O12 koko Järnbyn väelle!♥

ps. Pahoitteluni nica, jos Jessen ja nican osuudet eivät olleet ollenkaan Jesseä ja nicaa.

[Britta]

Se olen minä joka määrään!.. tai sitten en.

10. tammikuuta 2012

Hrr. Täällä on kylmä, ja tämä reikä tässä loimessa ei yhtään paranna asiaa. Se törkimys, omistajani siis, saisi hankkia minulle uuden loimen. Ai, tuolta hän käveleekin, viluisen näköisenä. Posket ovat ainakin punaiset, jos ei muuta. Hirnahdin omistajalleni kertoakseni olemassaoloni, mutta taisi se kuitenkin huomata, koska kääntyi kävelemään minun luokseni. ”No heippa poika”, omistajani, nuori tyttö, leperteli. Puhalsin höyryä tytön käteen, ja polkaisin maata. Minun oli päästävä pois. Omistajani sanoi jotain odottamisesta ja lähti tallin länsipäätyä päin. Miksi se jätti minut tänne? Lähdin kiertämään tarhaa ympäri saadakseni lämpöä päälle, ja ehkä vähän myös hermostumistani.

Vihdoin viimein, kun oli kulunut ehkä viitisen minuuttia, omistajani palasi luokseni. ”Mennäänpä sisälle”, se sanoi ja tuli tarhaani. Tällä kertaa omistajani saisi työskennellä saadakseen minut kiinni, koska oli ollut liian kauan sisällä! Lähdin ripeästi kävelemään ympäri tarhaa. ”Jaaha, vai sellaista peliä? No, juokse vain!” omistajani uhosi. En ymmärtänyt sanojen tarkoitusta, vaan omistajani pyöritellessä riimua kädessään minä pöljänä juoksin ympäri tarhaa. No, kunhan olin aikani juossut, en jaksanut enää, ja annoin kiinni. Typerä olio. Vei voiton tällä kertaa, mutta minä voitan seuraavaksi, ja tasoitan tilanteeksi 1-1.

Aah, mikä ihana tallin lämpö. Omistajani riisui päältäni loimen ja minä ravistelin itseäni ja nostin pääni korskeasti pystyyn. Aloitin tietenkin mahtipontisen hirnahteluni, osoittaakseni muille tallissa olijoille että pomo on sisällä. Tai no, ainakin omasta mielestäni olin pomo, muiden mielestä ehkä en… Omapahan on heidän ongelmansa, jos luulevat olevansa tämän suuren johtajan kilpakumppaneita – ehei, voitan heidät kaikki mennen tullen ja palatessa.

Omistajani taputti minua tapansa mukaan kaulalle, kun olin ollut kiltisti hoidettaessa. Työnsin pääni kohti omistajani taskuja, jos sieltä löytyisi jotain hyvää. ”Ei nyt, sitten maastolenkin jälkeen.” Katsoin omistajaani ihmeissäni; mikä maastolenkki, minähän en maastoon lähtisi. Katsoin päättäväisesti, jopa ilkikurisen vihaisesti omistajaani, joka toppuutteli minua, ja myöntyi, kerrankin, minun tahtooni. ”Mennään sitten tiukkaa kouluvääntöä maneesissa, jos se kerran enemmän miellyttää”, omistajani totesi, ja painoin pääni maahan. Suunnitelmani oli epäonnistunut, ja omistajani tuskin muuttaisi enää mieltään.

Vihdoin olin täysissä varusteissa, ja lähdimme kävelemään kohti maneesia. Lönkyttelin mahdollisimman hitaasti perässä, koska en ollut päässyt maastoon – siellä olisi kuitenkin saanut revitellä enemmän. No, omapahan oli vikani. Ainakin saisin harjoitusta kisarupeamaani.

Tunsin mötikän nousevan selkääni, ja se mötikkä oli omistajani. Joskus mietin, että MINUN täytyisi mennä ratsastamaan IHMISELLÄ, niin saisivat tietää miltä tuntuu kun selässä istuu kivi. Kuoputin maata, kunnes omistajani käski minua tiukalla äänensävyllä lopettamaan. Satulavyön ja jalustinhihnojen säätämisen jälkeen lähdin kävelemään ympäri kenttää pitkin ohjin.

Tunsin kuolaimen liikkuvan suussani, ja valpastuin heti. Tajusin, että jotakin oli tapahtumassa – eli reenit alkoivat. Kävelimme ensin vain tuntumalla, otimme pysähdyksiä, pakituksia, voltteja, asetuksia… Kaikkea, mitä käynnissä ajatella saattaa – koetimme etu- ja takaosakäännöksiäkin. Tarjosin jo helposti peräänantoa, ja se näytti ilahduttavan omistajaani.

Siirryimme käyntiharjoitusten jälkeen raviin. Ravissa teimme temponvaihteluita ja muita perusjuttuja, että lämpiäisin laukkaa varten. Ennen laukkaosuutta harjoittelimme kuitenkin vielä pohkeenväistöä, joka ei silti ole aivan vahvin alani, vaikka sen osaankin. Sitten sain taas hetkeksi lepo-ohjat, ja painoin pääni alas rentoutuakseni hetkeksi. Silloin toivoin harjoitusten jo loppuvan, mutta niin ei käynyt.

Laukkasimme ensin pääty-ympyrällä ja testailimme temponvaihteluita tässäkin askellajissa. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut, ja laskin laukan aina, kun omistajani silmä ja ajatus vältti. Heh, laiskanpulskeita kun ollaan… Lopulta omistajani sai tarpeekseen siitä ja antoi minulle kunnolla pohkeita aina siinä kohdassa, missä olisin yleensä laukan pudottanut – ja en kehdannut olla vastustamatta.

Lopputunti meni koulujuttuja treenaillessa, ja lopulta oli loppukäyntien aika ja pääsin kaartoon. Karsinassa sain kaikki hikiset varusteet pois päältäni, ja iltaheinätkin oli tuotu nenäni alle. Ah tätä palvelua! Ulkona päivät, sisällä illat ja yöt. Ei voisi parempaa ollakaan, ja varsinkin kun on niin ymmärtäväinen omistaja… Ainakin joskus.

Sain vielä porkkanat ruokakuppiini kaurojen sekaan, ja olin vielä onnellisempi. Ei se haitannut, vaikken maastossa saanut käydä – kaikkein ihaninta on se, kun on oman omistajan kanssa, joka lellii tunnin jälkeen ihan pilalle ja antaa suukon turvalle. Silloin ei ole paremmasta väliä.

Vähän erilainen tarina tällä kertaa, ja Cassun näkökulmasta. (:

[Britta]

Lumihankitreeniä

20. tammikuuta 2012

”Kiitti moi”, tokaisin aina yhtä ”ihanalle” bussikuskillemme. Heti astuttuani viimeisen bussinportaan alas ovet sulkeutuivat ja bussi kaahasi tiehensä. Normipäivä, sanon minä. Jäin hetkeksi katselemaan bussin menoa ja lähdin sitten käppäilemään kohti Järnbyä. Mielessäni oli rankka lumihankitreeni – suorastaan naureskelin ilkeästi mielessäni ajatellessani, minkälainen Cassun ilme olisi, jos se saisi tietää mitä tänään tehdään. No ei vaineskaan. En minä nyt niin ilkeä ollut, mutta tänään me reenattaisiin pojan kanssa ja kohotettaisiin sen kuntoa.

Lumessa tarpomisen jälkeen (aura-auto oli tainnut unohtaa kiekkansa täälläpäin) päädyin vihdoin Järnbyn pihaan. Naamani oli vesikarpaloita täynnä, mutta kaikki ei suinkaan hiestä, nimittäin seassa oli myös sulaneita lumihiutaleita. Sää oli mitä mainioin – lunta satoi hiljakseen ja aurinko näyttäytyi horisontista. Tästä lumihankiratsastuksesta tulisi varmasti mitä ihanin.

”Haloo, onko täällä muita?”, huhuilin tallin käytävälle. En saanut vastausta, ja astelin peremmälle talliin. Suuntasin askeleeni kohti välitilaa, tai miksi sitä nyt kutsuttiinkaan, ja hain sieltä tavanomaiseen tapaani kottikärryt. Työnsin kottarit takaisin tallikäytävälle ja vein ne Cassun karsinan eteen. Huomasin toisella puolella karsinarivejä jonkun toisenkin huhkivan, mitä liene tehnyt. Päätin tarkistaa asian. ”Hei, mitäs hommailet?” kysyin ohimennen työtä tekevältä hahmolta, jonka huomasin olevan nainen. ”Puhdistelen vielä näitä viimeisiä karsinoita”, hän vastasi rutiinina. Katselin naisen menoa kunnes hän hokasi jotain ja kääntyi minuun päin. ”Olen Lenja”, nainen esittäytyi ja puristi kättelyä odottavaa kättäni. ”Britta”, esittäydyin vuorostani. ”Ai sinä omistat sen connemaran, joka ei meinaa aina aamulla jaksaa odottaa heiniään ja kaurojaan? Cassuko sen nimi oli...” Lenja muisteli ja sai minut punastumaan. ”Jep. Se on hieman ahmatti.” Lenja jatkoi työntekoaan, ja minä näin parhaaksi aloittaa omani. Kävelin takaisin Cassun karsinan luo ja tartuin talikkoon. Astuessani karsinaan, oljet litisivät jalkojeni painosta. ”Miten tuon kokoinen poni voi sotkea näin paljon?” tuskailin katsellessani ympäri lantaista karsinaa. Huokaisin. Tänään taitaisi olla koko karsinan tyhjennys edessä, ja lattian pesu myöskin.

Kippasin viimeisen olkikasan kottikärryihin ja lähdin ne edelläni kävelemään kohti lantojenkippauspaikkaa. Kipattuani lannat kumosin kottikärryt seinän viereen odottelemaan. Kävelin pesupaikalle ja nappasin käteeni pitkän letkun, jonka avulla pesisin karsinan lattian. Kuljetin letkun Cassun karsinaan ja kävin laittamassa hanan auki.

Pestyäni ja kuivattuani lattian pesin vielä – lattian kuivettua hetken aikaa – juoma- ja ruokakupit. Huokaisin helpotuksesta saatuani koko karsinan puhdistettua lähes lattiasta seiniin. Antaisin lattian kuivua vielä hetken ennen olkien laittamista. Päätin juhlistaa siivousprosessini päätöstä levolla, tai ainakin pienillä päiväunilla.

Kuulin hämärästi jonkun ”krhm” äännähdyksen, ja käänsin kylkeäni. Kun sama äännähdys toistui toisen kerran, raotin varovasti silmiäni. Hahmotin jonkun tuntemattoman tytön kasvot. Tyttö saattoi olla ehkä minua vanhempi, iästä en tiennyt, mutta tytön kädet olivat ainakin lanteilla. Mitä minä olin nyt tehnyt? Venyttelin käsivarsiani ja hieraisin unisia silmiäni. ”Nii-in?” ynähdin ja katsoin unisena minulle tuntematonta tyttöä. ”Muutkin täällä haluaisivat istumaan sohvalle”, tyttö tokaisi ja katsoin häntä hieman ihmeissään. ”Ai. No, minäpä lähdenkin tästä sitten ratsastamaan”, sanoin ja nousin ylös päästäen tytön ja hänen kaverinsa istuskelemaan sohvalle. Päiväunienkeskeyttäjät… Vedin kolitsieni taskusta puhelimeni, ja vilkaisin kelloa. Hups, taisi olla vähän pidemmät päiväunet kun oli tarkoitus… No, ei siinä mitään. Lähdin kävelemään kohti heinävinttiä, josta hakisin karsinaan oljet.

Tiputettuani oljet heinienpudotusluukusta alas, olin jo lähellä hypätä itse perässä – kukapa ei haluaisi kokeilla heinävintiltä heinien päälle hyppäämistä? No, en kuitenkaan sitä kehdannut tehdä, joten suuntasin kiltisti portaille ja laskeuduin niiden avulla alas.

Nakkelin oljet käytävältä Cassun karsinaan ja pöyhin niitä hieman. Noin, vihdoinkin urakkani on valmis, ja pääsisin ratsastamaan. Nyt en ainakaan laittaisi oria karsinaan, koska ihana sottapyttyni sontisi ja kusisi karsinan täyteen. Askelsin ulko-ovelle ja lähdin metsästämään ponia tarhasta.

”No niin! Alatpahan oppia, ettei tuolla tarhassajuoksemisella tee mitään, kun töihin joudut kuitenkin”, sanoin ponille voitoniloisesti ja kliksautin riimunarun kiinni Cassun päitsiin. Ori seurasi minua vastahakoisesti löntystäen. Tälläkään kertaa se ei saisi edes erävoittoa, vaan minä veisin koko ottelun potin itselleni.

”No tule nyt!” ärähdin ponille, kun se äkkäytyi pesupaikan eteen, eikä ollut hievahtavinaan. Maiskutin ponille saaden aikaiseksi vain kavioniskun maahan. Huokaisin ja otin kiinni orin päitsistä. Nyt tai ei koskaan. Maiskutin ja vedin ponia päitsistä, jonka saavutuksena se käveli hitaasti pesupaikalle. Käänsin sen ja kiinnitin pesupaikan vierillä olevat narut kiinni sen päitsiin. Hain satulahuoneesta pikaisesti Cassun harjapakin, ja sen tehtyäni aloin sukia ponia rivakoin vedoin. Pian ei olisi enää niin ihanaa ja valoisaa, joten täytyisi olla nopea.

Harjauksen jälkeen hain orin varusteet ja ratsastusloimen. Ja ei kun kamat päälle ja matkaan. Olin kuitenkin taitanut unohtaa jotakin – omat vaatteeni! Äh. Onnekseni pesarin ohi kulki juuri joku tallityttö. ”Hei, voisitko pitää tätä kun käyn äkkiä vaihtamassa vaatteet?” Tyttö nyökkäsi hieman ujonpuoleisesti ja tarttui topakasti Cassun suitsiin sillä välin, kun minä lähdin hakemaan ratsastusvaatteitani ja muita tavaroitani ponin kaapista.

”No niin, tulin”, huikkasin astuttuani vessan ovelta hieman poispäin. Tyttö taisi pitää Cassusta, kun leperteli sille ihan mielissään. Hymähdin. Tyttö säikähti ja katsoi minuun anteeksipyytävästi. Minä heilautin kättäni merkiksi, ettei mitään hätää olisi. ”Kiitos”, kiitin tyttöä ja painoin kypärän päähäni. Tyttö irrotti otteensa suitsissa minun tarttuessa niihin. Tyttö jatkoi omille teilleen ja minä lähdin kävelemään ponin kanssa ulos.

Kiristin satulavyön suunnilleen sopivaksi ja nousin orin selkään. Poni liikuskeli paikaltaan, liekö jännityksestä vai ihan liikunnanhalusta. Säädin satulavyötä vielä hieman kireämmälle ja tarkastin jalustimet. ”No niin, eiköhän mennä.” Kävelin ponin kanssa hetken aikaa ympäri tallin aluetta, ja otin pieniä ravipätkiäkin, että se lämpiäisi. Suuntasimme sitten tarhojen takaiselle niitylle, joka oli vielä lumettomana aikana näyttänyt sopivan tasaiselta.

”No niin, tästä tämä alkaa! Eteenpäin, sanoi mummo lumessa”, turinoin Cassulle ja nostin orilla ravin. Poni nosteli hyvin jalkojaan, ja askellajit tuntuivat todella mukavilta – tähän voisi jopa tottua. Ravailin niityllä hetken, ja koetimme sitten pientä laukkapätkääkin. Askeleet tuntuivat mukavan korkeilta, ja myötäys sujui hyvin. Aikani ratsastettuani ravasin ponilla takaisin tallin pihalle, jonka jälkeen verkkasin sen vielä huolellisesti. Laskin jalkani pois jalustimista ja annoin jalkojen roikkua pitkinä. Cassu venytti hyvin kaulaansa ja kulki sopivan reipasta ravia. Tunnelma oli ihana – lunta tiputteli vielä pienesti ja pakkanen kipristeli poskipäitäni. Aurinko kajasti horisontista ja pikkulinnut visersivät. ”Voisko ihanammin päivä enää alkaa, oisko ihanampaa aamua kuin tää!” lauleskelin, enkä huomannut kuin tutunnäköinen, vaaleahiuksinen nainen oli karauttanut autollaan pihaan. ”On siinä meillä laululintu”, nainen hymähti. Tunnistin naisen Seppeleen toiseksi omistajaksi, Josefiinaksi. ”Laulappa sinä vuorostasi!” annoin naiselle haasteen. ”Hmm… No, hyvä on”, nainen myöntyi ja virnisti minulle. ”Daa-daa, daa-da-daa-da, kiitää alla autostrada! Aina kiire kiire jonnekin on, on ooooon!” nainen lauleli minun nauraessa hänen näköpiirissään. ”Hei, eikö se muka ollut hyvä? Se kuvaa oikein hyvin tätä tallinomistajan arkea!” Josefiina naurahti itsekin. ”Joo joo Jossu, uskotaan!” vastasin naiselle virnistäen. Josefiina lähti kohti tallia, todennäköisesti hoitamaan Alieeniaan – eiku oho hups, tarkoitin Aileeniaan. Virnistin ajatukselle, jossa Josefiina paijasi alienia, mutta karistin sen pian pois mielestäni.

”No niin, eiköhän se olisi meidän aika lopettaa”, sanoin Cassulle ja käänsin sen keskemmälle pihaa. Taputin sen hiestä kosteaa kaulaa ja laskeuduin alas sen selästä. ”Hyvä poika, hyvin se meni!” kehuin ponia ja nostin ohjasperät pois sen kaulalta. Löysäsin vielä satulavyön ja turpahihnan ja jatkoin sitten matkaani talliin.

Purettuani Cassun varusteista ja vietyäni ne satulahuoneeseen nakkasin ponille vielä fleeceloimen ylle, jotta se ei hien kuivuttua paleltuisi. Irrotin ponin pesarin köysistä ja talutin sen päitsistä kiinni pitäen omaan karsinaansa. ”Nyt sulla on sitten uudet heinät alla, et sitten –” lauseeni keskeytyi siihen paikkaan, kun kuului lorinaa ja nenääni tulvahti pistävä ammoniakin haju. ”No, teit sen jo. Miksi aina karsinaan, miksi ei vaikka ulos?” huokaisin ja halasin ponin kaulaa. ”Seuraava juttu mitä meidän täytyy tehdä, on saada sinut vielä parempaan kuntoon ja pärjäämään kisoissa. Ok?” Cassu katsoi minua mitäänsanomattomasti. Ei se varmaan ymmärtänyt, mutta tuo olisi kyllä seuraava tavoitteemme. Nakkasin ponin vastapuhdistettuun ruokakaukaloon muutaman porkkananpalasen ja taputin vielä sitä lavalle jäähyväisiksi.

[Britta]

When you're gone... eikun mitä?!

28. tammikuuta 2012

Värjöttelin kylmissäni bussipysäkillä, josta minun oli määrä tavalliseen tapaani lähteä bussilla kohti Järnbyä. Bussi taisi olla hieman myöhässä aikataulustaan, mutta sillä ei ollut minulle väliä, vaan sillä, että pääsisin edes ylipäätään koko tallille, kun ei bussia näkynyt. Huomasin bussin ajovalot mutkan takana ja huokaisin helpotuksesta. En joutunut sittenkään kävelemään. Lumipyry oli kyllä kova, kun ajovalotkin olivat sumeat. Pyrystä minun ei enää tarvinnut välittää, sillä pääsisin lämpimään bussiin. Ah, mikä helpotus se olisi. MITÄ?! Bussi kaahasi ohitseni ja jätti jälkeensä pakokaasun kamalan katkun. Ja aivan kuin olisin nähnyt bussikuskin vielä vilkuttavan minulle, ilkikurisesti? Tämä ei voinut mennä näin! Nyt saisi kaikki kansat kuulla minun vihani! Miten se ukko kehtasi, kaikkien näiden kertojen jälkeen?! Ärähdin. Ensimmäistä kertaa koko elämässäni toivoin julkista liikennettä ajavalle kuskille jotakin rangaistusta. Olkoon ukolla vaikka kuinka pieniä lapsenlapsia tai lapsia, minä en välitä, vaan haastan ukon käräjille! Okei, ehkä hieman liioiteltua, mutta juuri tuollainen olo minulla oli sinä hetkenä kun bussi kaahasi ohitseni. Mietin jo mielessäni ilkeitä kostotapoja, joilla ukko saisi katua syntymäänsä… Oksentaisin koko bussin täyteen ja lähtiessäni vielä ukon päälle? Lähtisin ja tulisin mummojen vauhtia bussista? Kuljettaisin lantaa pussissa bussiin ja jättäisin sen ukolle lahjaksi? Tämä vielä kostettaisiin, ja se oli varmaa.

Lähdin kävelemään sankassa lumituiskussa eteenpäin, tai sinne päin, missä ajattelin Järnbyn olevan. En enää edes tajunnut, miksi olin lähtenyt tällä ilmalla tallille? Kyllä se poni siellä yhden päivän olisi ulkona pärjännyt… Ai niin. Tänään oli tarkoitus treenata kisoja varten, sen takia minä tulin. Mutta miksi lumimyrskyn piti puhjeta vasta nyt päivällä? Kysymyksiä vilisi mielessäni kävellessäni tienviertä pitkin kohti kaukana olevaa määränpäätäni.

Kuulin auton tööttäyksen takanani ja olin hypätä paikoillani säikähdyksestä. Auto hiljensi kohdallani ja lopulta pysähtyi. Katsoin hieman epäluuloisesti autoa, josta minulla ei liiemmin ollut mielikuvia. Auton ikkuna avautui, ja sieltä kurkkasi tutunnäköinen naisen pää. ”Tarvitsetko kyytiä?” Tunnistin Annen äänen ja ilahduin. ”Olisihan se ihan kiva, jos viitsit”, sopersin ja astuin lähemmäksi autoa. Avasin auton oven ja istahdin lämpimälle penkille. Vedettyäni oven kiinni Anne painoi kaasua, auto hyrähti allamme ja lähti liikkumaan. ”Päätitkö lenkkeillä, vai mitä tapahtui?” nainen kysyi naurua äänessään. ”Bussi kaahasi ohitse. Mä luulen, että sillä kuskilla on jotain mua vastaan”, vastasin naiselle. Jo kuskin naaman ajatteleminenkin sai minut ärsyyntymään. ”Vai niin… Outoa, eikö bussikuskien pitäisi olla ystävällisiä? Minä olen ainakin oppinut heidät tuntemaan sellaisina lempeinä ja auttavaisina”, Anne kertoi lasinpyyhkimien viuhtoessa yhä lujempaa. ”Niin, kai tuo on sitten poikkeus heidän sarjassaan”, sanoin, ”mutta toivottavasti muuttaisi tapansa. Järnbyyn ei kulje muita linjoja.” Anne nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Kettu!” hän älähti, ja painoi jarrun pohjaan. Auto töksähti ikävästi, ja heitti minua eteenpäin, turvavöissä vaikka olinkin. ”Ootko varma että se oli kettu?” kysyin naiselta, joka ketun mentyä jatkoi ajamista. ”En, mutta siltä se näytti. Ainakin varjosta päätellen. Hyppivät tielle kuin mitkäkin jänöt…” nainen vastasi ärsyyntyneisyyttä äänessään. Hymähdin yksinäni ja jatkoin maisemien, tai niiden varjojen, katselemista sivuikkunasta. ”Olit kuulemma yhtenä päivänä mennyt nicankin kyydissä tallille?” Anne kysyi ohimennen. ”Joo.. Unohdin painaa STOP-nappia, ja jouduin seuraavalle pysäkille, josta liftasin sitten nican kyytiin”, selitin hieman punastuen. Mikä liftari olin? Matkasin peukalokyydillä tallille… Sitä kun ollaan hajamielisiä ja bussikuskin vihaamia.

Anne kaarsi autonsa Järnbyn parkkipaikalle ja sammutti sen. Kiittelin kyydistä kovasti. ”Eipä mitään”, oli Annen vastaus kuulunut. Hän oli myös selittänyt käyvänsä katsomassa miten varsa voi, mutta enempää en ollut tuulen vinkunan takia kuullut. Lähdin itse metsästämään uljasta orhiani tarhasta, jotta harjoittelumme voisi alkaa mahdollisimman pian.

Kummallista. Hyvin kummallista. Tarhasta ei kuulunut hörähtelyjä, ei rouskutusta, ei mitään. Kaikki muut hevoset olivat jo sisällä, ja minä tulin vasta nyt hakemaan poikapoloista sisälle. Oliko se sitten suuttunut tai jotakin? Olinko liian myöhässä hänen ylhäisyydelleen? Lähestyessäni tarhaa, jossa Cassu normaalisti oleskeli, tajusin sen olevan tyhjä. Miten se oli päässyt ulos? Hypännytkö se oli, vai kenties tullut ryminällä läpi? En tiennyt, enkä sen enempää jäänyt tutkimaan tarhaa, vaan suuntasin kohti tallia. Ehkä joku kiltti ihminen oli ottanut sen sisälle puolestani.

Vesiperä. Tietenkin kaikki täällä tiesivät, että tulisin ottamaan itse ponin sisälle kun olisi sen aika. Nyt minuun iski paniikki. Lähdin ripein askelin, kuitenkaan juoksematta, kävelemään takaisin ulos. Nappasin lähtiessäni kokonaisen kaurasoikon ja Cassun varariimunarun käteeni ja lähdin metsästämään poniani ties mistä.

”Cassuu! Tule tänne poika!” kutsuin oria kuin mitäkin koiraa. Eiköhän sekin tulisi, jos koiratkin aina tulevat. Mutta ei, turha edes kuvitella sen tulevan. Se on varmaan ajatellut, että nyt tuli värjöttelylle loppu, ja ponkaissut ulos tarhastaan. Eipä ihme, sillä minuakin paleli – olihan asteita varmaan reilut kaksikymmentä, jos ei kaksikymmentäviisi. Kylmä täällä ainakin oli, ja sen tiesi varmasti ponikin. Mutta olihan sillä toppaloimi, vai oliko? No totta kai oli. Mitä minä höpötän, eihän nyt kukaan voinut unohtaa laittaa Cassulle toppaloimea. Vai voiko?

Oli kulunut aikaa, enkä ollut vieläkään kaiken sen kiertelyn jälkeen löytänyt karkuria. Huomasin edessäni pienen kävelysillan. Ehkä poni oli mennyt tästä yli? Päässäni pyöri satoja kysymyksiä, ja pääajatuksena oli löytäisinkö Cassua ennen pimeän tuloa. Ylitin sillan varovasti ja yritin olla liukastumatta. En tietenkään onnistunut ja hups! - yhtäkkiä makasin päälläni maassa ja suurin osa kauroista oli levinnyt keskelle siltaa. Murahdin ja nousin vaivalloisesti ylös. Keräsin suurimman osan kauroista takaisin soikkoon ja lähdin yrittämään lopun sillan ylitystä uudestaan.
Bongasin myllyrakennuksen, jonka vieressä oli kaiken valkoisen keskellä vihreä läntti. Mitä ihmettä? Oliko myllyn vieressä vielä sulaa? Tämä täytyy käydä tarkistamassa. Lähdin käpsimään ripein askelin kohti myllyä, joka lähenikin pikaisesti koko ajan isommaksi ja isommaksi läntiksi.

”CASSU!” huudahdin huomatessani ponin syömässä maassa lojuvia rehuja. Joku oli varmaankin tiputtanut vähän rehuja tuodessaan niitä talliin, ja nyt oripoikani söi niitä niin kuin ei ikinä olisi ruokaa nähnyt. Ärähdin. Olisihan sillä päiväruoat tallissa. Tuuli puhalsi yhä vimmatummin takkini läpi, ja sormeni olivat kuin jääkalikat pidellessäni toisessa kädessä riimunarua, toisessa kaurasankkoa. Nyt se poni saisi luvan antaa kiinni. Lähestyin sitä varovaisesti heilutellessani samalla kaurasoikkoa. Cassu ei kuullut minua tuulen vinkunalta, vaan kavahti kiitolaukkaan heti minun koskettaessa sen lautasta. Poni lähti laukkaamaan hieman kauemmas, ja pysähtyi kävelysillan kohdalle syömään pudonneita kauranjyviä. On siinä ahne poni, muuta ei voi sanoa.

Päästyäni sillalle poni oli karauttanut parkkipaikalle, jossa se nyt nuuski ympäristöään kuin mikäkin koira. Liekö etsimässä lisää syötävää, vai mitä. Tihensin askelväliäni ja kävelin pikakävelyä. Poni oli löytänyt tiensä takaisin tarhoille ja jonkun muun heinille, joita se nyt yritti noukkia aidan välistä.

Cassu antoi vihdoinkin kiinni, ja vein sen väsyneenä talliin. Jätin kauraämpärin paikoilleen ja Cassun karsinaansa. Se alkoi tyytyväisenä syödä päiväheiniään minun samalla riisuessa sen loimea. Selvitin sen harjan ja hännän, putsasin kaviot ja harjasin sitä hieman. Tänään saisi juoksutus riittää, tai minä nukahtaisin paikoilleni. Se on selvä juttu se.

[Britta]

What are you looking?

2. maaliskuuta 2012

Tämmöstä humoristisempaa ja pilallisempaa sekä pikaisempaa tälläkertaa.

Attachments:

[Britta]

Hiihtoratsastusta

8. huhtikuuta 2012

Vilkaisin pakkasmittariin. Kolme ja puoli astetta plussan puolella. Hihkaisin mielessäni ja puin vaatteet päälleni. ”Lähden tallille”, huikkasin tyhjän näköiseen kotitalooni. ”Onhan sulla rahat bussilippuun?” kuului äitini kysymys, johon vastasin myöntävästi. Astuin ulos talosta ja suljin oven perässäni. Ulkona oli ihanan leuto ilma, onneksi – en olisi enää kestänyt niitä tulipalopakkasia! Kevät oli näyttänyt nokkaansa jo heti maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Se oli ensimmäinen päivä tänä vuonna, jona satoi vettä. Räpläsin takintaskuni vetoketjua ja sain sen vihdoin vedettyä alas. Vedin puhelimen esiin taskusta ja katsoin siitä kelloa. ”Enää viis minuuttia ja bussi on pysäkillä!” huudahdin ääneen ja sujautin puhelimeni takaisin taskuun. Vetoketjun vedin tiukasti kiinni. Nopeutin askeliani ensin rivakaksi kävelyksi, sitten hölkäksi ja lopulta juoksuksi. Pian bussipysäkki alkoi näkyä silmissäni; ensin pienenä pisteenä, sitten aina vain hieman isompana. Kauhukseni kuulin bussille tavanomaisen, kolisevan äänen. Se huristi mutkan takaa ja tavoitti pian minut. Tulisin takuulla myöhästymään bussista, tietäähän sen kuskin. Kiihdytin vauhtiani. Bussipysäkki oli vain parinkymmenen metrin päässä! Pinnistin nopeuteni äärimmilleen, ja, ja – kompastuin! Jäin maahan rähmälleni hetkeksi, ja nostin päätäni maasta. Bussi ei ollutkaan huristanut ohi, vaan se oli pysäköity kauniisti pysäkille. Odottivatko he minua? ”Hei, ei kai sinuun sattunut?” Huomasin nuorekkaan naisen polvistuvan eteeni. Hän ojensi minulle kättään. ”Ei pahemmin”, töksäytin ja tartuin naisen käteen. Mutisin jotakin kiitoksen tapaista, ja jäin miettimään kuka tuo nainen oli. Hän lähti kävelemään vierelläni bussipysäkkiä kohti, ja nousi edelläni bussiin. Nainen istui kuskin penkille ja nyökkäsi sitten minulle. Uusi bussikuski?! Tämän paremmin ei voisi mennä! Nousin portaat ylös ja jäin seisomaan pöllämystyneenä naisen eteen. ”No, minne olet menossa?” nainen kysyi ja naputti sormella rattia. ”Järnbyyn, siis siihen yksityistalliin”, vastasin hämilläni ja kopeloin taskujani. Nainen kertoi summan, mikä minun oli maksettava päästäkseni kyytiin. Tongin jok’ikisen taskuni, mutta en löytänyt rahoja. Yhtäkkiä tajusin, missä rahat olivat. Väärän takin taskussa, tietenkin. ”Öhm… Asia on nyt sellainen että. Minulla ei ole niitä rahoja tähän hätään.” Nainen katsoi minua hieman ihmeissään. ”No missä ne sitten ovat?” Katsoin naisen ilmettä ja häpeäntunne valtasi minut. ”Kotona, väärän takin taskussa. Voin kyllä tuoda ne huomenna, menen silloinkin tallille”, sopersin häpeissäni. Nainen mietti hetken ja nyökkäsi. ”No jos tämän kerran.” Olin lähellä halata naista, mutta muistin sitten kysymykseni: ”Missä tätä linjaa normaalisti ajava kuski on?” Nainen naurahti pienesti ja kertoi sitten tämän olevan lomamatkalla. Hymyilin vienosti ja istahdin heti etupenkkiin.

Painoin Stop-nappia ja kuului lievä piippaus. Bussi kaartoi pysäkille ja pysähtyi. Nousin tuolilta ja astuin käytävälle, jolloin huomasin jonkun muunkin tulevan perässäni. Käännähdin kannoillani ja huomasin takanani Inkerin, ystäväni, johon olin tutustunut Seppeleessä. ”Moi Inkeri! Ei sattuis liikenemään muutamaa euroa?” kysyin tytöltä, joka nyökkäsi iloisesti. ”Jos muistat joskus antaa takaisin.” Inkeri maksoi bussilippuni naiskuskille, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Astelimme portaat peräkanaa alas ja pysähdyimme odottamaan bussin kaikkoamista puiden taa. ”Passitit sitten miut maksumieheksi?” Inkeri töksäytti ja sai minut taas hämilleen. Tämän jälkeen tyttö alkoi kuitenkin nauraa, ja yhdyin tämän nauruun. ”Miten sä edes tulit tänne?” kysyin Inkeriltä kun lähdimme kävelemään kohti Järnbyä. ”Etkö sie muista? Mehän sovittiin että tullaan tänään yhdessä tänne!” Inkeri huudahti ja sai minut tuntemaan oloni taas hieman aivottomammalta. ”Ai niin, joo”, sopersin ja lähdimme Inkerin kanssa kävelemään kohti tallia.

”Perillä ollaan”, sanoin Inkerille joka laahusti perässäni. Kävelin itselleni normaalia ”pikakävelyä”, johon Inkeri ei ollut tähän hätään tottunut. ”No kai mie sen tiiän, oon mie täällä käynykki sillon joskus”, tyttö naurahti ja juoksi minut kiinni. ”Ajattelin että oltais hiihtoratsastettu tänään, mutta tuolla taitaa olla aika loskaa”, harmittelin ja mietin jotakin muuta juttua, mitä olisimme voineet tehdä. ”Ja pyh, kyllä me jossakin voidaan hiihtää, ei se nyt niin sula oo”, Inkeri sanoi pirtsakkaan tapaansa ja lähti juoksemaan kohti tallia. Miten Inkeri oli aina niin positiivinen?

”Ja sitten lainataan tosta tota vetoliinaa”, Inkeri paapatti ja kaappasi syliinsä tunnistamattomia remmejä. Ei niissä mitään nimiä ollut, ne vaan lojuivat siellä sun täällä niin kaipa niitä voisi jokamiehen oikeudella käyttää – ainakin Inkerin mielestä. Katsoin tytön touhuja hieman kummissani; miten tyttö tunsi Järnbyn paikat niin hyvin? Avasin Cassun kaapin oven ja otin sieltä esiin rintaremmin. Kannoin samalla Cassun kiiltävää, vastapuhdistettua satulaa sekä suitsia, rintaremmiä unohtamatta. Lähdin kävelemään Cassun karsinaa kohti varustevuori sylissäni ja sinne päästyäni laskin ne orin karsinan eteen. ”Moikka poika!” sanoin iloisesti päästyäni sisään connemaran karsinaan. Nappasin harjapakista kovan harjan ja rupesin sukimaan Cassun karvapeitettä kaulasta alkaen pitkin ja rauhallisin vedoin. Ori nuuhki samalla taskujani, josko niissä olisi jotakin herkkua – tuloksetta.

Harjattuani ja muuten hoidettuani Cassun laitoin sille käytävällä varusteet. Lähdin taluttamaan oria ulos Inkerin kantaessa suksia sekä omaa kypäräänsä. Itse olin jo käynyt vaatteet vaihtamassa, kuinkas muuten. Ulkona paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja kuulin lintujen livertämistä. Vai oliko se kenties unta? Siltä se tuntui, ilma oli niin taianomaisen keväinen. Vaikka oli vielä kylmä, se ei meitä haitannut. ”Kumpi eka?” kysyin Inkeriltä, joka taisi olla yhtä lumoutunut ilmasta kuin minäkin. ”Sie suksilla”, sanoi toinen lyhyesti ja ytimekkäästi. Inkeri nousi hieman jännittäen orin selkään ja sääti jalustinhihnat. Kiristin vielä satulavyötä ja Inkeri näytti innokkaalta. ”Okei, lähetään kävelemään”, sanoin Inkerille joka antoi Cassulle pohkeita. Ori tunnusti virkulta ja iloiselta; olihan maastoretki vaihtelua connemaran elämään.

Saavuimme aukealle pellolle, joka vaikutti sopivalta paikalta hiihtoratsastukselle. Olimme tällä välillä vaihdelleet ratsastajaa ja kävelijää, ja Inkeristäkin Cassu tuntui mukavalta poninpallukalta. Itsekin olin samaa mieltä – olin kiintynyt oriin ja sen hyviin ja huonoihin puoliin niin, etten sitä halunnut antaa kenellekään pois. Tarvitsimme vain lisää harjoitusta että rupeaisimme pärjäämään enemmän kisoissa, joten olimme äitini kanssa keskustelun jälkeen päättäneet siirtää connemaran C&T-pakettilaiseksi. Toivottavasti meidän yhteistyömme ja kisamenestyksemme alkaisivat parantua.

Laitoin sukset maahan ja sain ne ja monot ährättyä jalkaani. Viritin vetoliinan Cassun perään ja asetuin orin taakse. ”Ok, valmista!” huikkasin connemaran ohjia pitelevälle Inkerille. Tyttö nyökkäsi ja varoitti minua nytkähdyksestä – tiesinhän minä tuon, olinhan ennenkin hiihtoratsastanut. Mutta vain kerran. Inkeri antoi Cassulle ensin raviavut ja sitten laukkapohkeet, jolloin ori aloitti ripeätempoisen ja iloisen laukan. Unohdin varautua nytkähdykseen ja heiluin puolelta toiselle kuin heiluri, kunnes lopulta mätkähdin maankamaraan. Päästin hetken liinassaroikkumisen jälkeen irti ja jäin makaamaan maahan, kuin lyötynä. ”Sattuiko?” Inkeri huusi nauraen hieman kauempaa ja pysäytti korskahtelevan orin. Pyöritin päätäni ja nousin rivakkaa tahtia ylös. Luistelin takaisin Cassun perään ja tartuin vetoliinaan. Cassu lähti uudelleen laukkaamaan ja kiihdytti vain tahtiaan. Inkeri huusi ilosta Cassun selässä ja minä yritin parhaimpani mukaan pysyä kyydissä. Vauhdin hurmaa – nyt muistin miltä se tuntui. Tuuli vinkui korvissani ja pilvien takaa pilkistävä aurinko hyväili kasvojani. Tämä se vasta oli elämää.

Vaihdoimme hiihtäjää muutaman kerran ja tarpeeksi laukkailtuamme palasimme takaisin tallille – tandemilla! Emme menneet niin pitkän aikaa, ettei Cassu väsyisi liikaa, ja ettei olo tuntuisi epämukavalta istua kahdestaan. Meillä oli ollut todella hauskaa, ymmärtää sen varmaan kertomattakin, emmekä epäile kokeilla tätä uudelleen. Inkeri ja minä – paremmat ystävät, nyt ja aina.

[frango]

-Hei katos Frango mitä täällä lehdessä on. Äiti sanoi aamupöydän ääreltä.
Istuin sohvalla katsomassa telkkaria, sieltä ei tosin tullut oikeen mitään joten sammutin telkkarin ja lähdin keittiöön.
"Yksityinen Connemara ori etsii hoitajaa" näin heti ensimmäisenä.
- Anna tänne se! Otin lehden äidin kädestä ja menin huoneeseeni.

Luin ilmoitusta uudestaan ja uudestaan. En uskaltanut soittaa omistajalle, ajattelin että se olisi kumminkin jo mennyt.

Muutaman päivän päästä pidin tyttöjen illan. Juteltiin kavereiden kanssa ja keksittiin toisillemme kysymyksiä. Yksi parhaista kavereistani oli lähtenyt keittiöön hakeen jotakin joten odotettiin häntä. Hetken kuluttua äiti tuli puhelin kourassa minulle,
- hei joku soittaa sulle vastaappa.
- Moi, Frango täällä. Sanoin hieman peloissani.
- No moikka, mitäs teet? Kuulin että olit kiinnostunut mun hevosesta. Mitä jos tulisit heti huomenna? Lähetän sulle vaikka sähköpostilla ohjeet tänne tallille.
- Mmmoi, joo olin kiinnostunut, huominen käy kyllä! Vastasin virne kasvoillani. Halusin hypätä pystyyn ja kiljua ja pomppia ympäriinsä.
- Selvä, no laitan sulle ohjeita tulemaan, tiedän jo sun sähköposti-osoitteenkin. Heippa!
- Okei, moi! Sanoin ja suljin puhelimen.

AAAAAAaaaa, apua arvatkaa kuka siellä oli! Sen hevosen omistaja joka oli lehdessä! Ei voi olla totta miten se tiesi mun sposti-osotteen ja miten se osas soittaa mulle? Menin ihan paniikkiin ilosta. Nyt oli hyvä jatkaa tyttöjeniltaa ja odotin jo että kaverit lähtisivät jotta pääsin katsomaan sähköpostini.

Aamulla heräsin jo ajoissa etsimään tallivarusteitani. Sähköpostissa luki ettei tarvinut ratsastuskamppeita mukaan joten kaivoin kaapista vaan pillifarkut ja jonkun topin sekä hupparin. En ottanut mukaan kun leivän ja puhelimen taskuun. Söin vielä aamupalan kotona ennenkuin piti lähteä. Starttasin skootterini ja lähdin kohti tallia. Sinne oli melkoinen matka, sen takia heräsin myös aikaisemmin. Yksi kavereistani asui sillä alueella joten osasin sinne jotenkuten.

Muutamaa kilometriä ennen saavuin hieman maaseudulle päin. Suuret asfaltti-tiet muuttui hiekkateiksi ja talojen sijaan tuli pellot sekä metsiköt. Täällä oli rauhallista eikä ketään näkynyt. Edestä kuului veden lorinat, taisi tulla joesta. Pian näkyi jo tarhat ja tallipiha. Kurvasin tallipihaan, parkkipaikoiksi merkitylle alueelle. Sammutin skootterini ja astelin kohti tallirakennusta.

- Moi! Oon täällä! Joku huusi. Ääni oli tuttu joten se oli varmaankin Britta. Käännyin ja näin tytön tarhoilla.

Lähdin kävelemään tien yli kohti tarhoja. Siellä oli paljon kauniita hevosia ja näin heti Cassun. Britta oli lähettänyt kuvia siitä. Ihailin siinä matkalla tätä paikkaa, en ollut nähnyt melkein mitään vielä ja tykkäsin jo paikasta. Tarhoille ei ollut enään kuin muutama metri kun jo aloin höpistä mutta Britta ei tainnut kuulla. Tyttö istui maassa aivan aidan vierellä.

- Moikka, sanoin ja hyppäsin askeleen eteenpäin kunnes istahdin Britan viereen.
- Moikka, sä oot siis Frango? Mä oon Britta ja tuolla on Cassu. Hän osoitti.
- Joo oon, Cassu on kyllä ihana. Ja tää paikka, se on paljon isompi mitä luulin, ja tällänen hienostunut! Wau. Selittelin ja huomasin että höpötin ehkä liikaakin.
- Joo täähän on tällänen kiva talli, ei se liian iso ole mutta on täällä ainakin tekemistä. Otetaanko Cassu sisälle? Voit siihen tutustua ja sitten ajattelin viedä sua vähän näyttään paikkoja. Halutko että mä otan sen vai?
- Otetaan vaan. Joo ja sä voit taluttaa sen nyt ensin. Sanoin ja nousin ylös.

Britta nousi ylös maasta ja nappasi riimunnarun sen vierestä. Sain pitää porttia sillä välin kun Britta haki Cassun.

JATKUU.

[Britta]

Pitkästä aikaa

4. marraskuuta 2012

Avasin tutun karsinanoven. Karsina kuului Cassulle, connemaraoriilleni, jonka kanssa vietetty aika oli harmillisesti pienentynyt. Onneksi pojulla oli nyt hoitaja, mutta minun kanssa vietettyä aikaa hoitaja ei korvaisi, ja sama toisin päin. Cassu seisoi rauhallisena karsinassa ja tuli luokseni hieman epävarmasti.
”Moi poju”, hymähdin sille silittäen ruunikon turpaa. Orille oli saatu jo jokunen jälkeläinen, jotka olivat kyllä kieltämättä oikein hienoja.
”Mitä sulle kuuluu nyt?”
Ori pärskähti ja pukkasi kättäni.
”Mistä arvasit?” naurahdin kaivaen taskustani porkkananpalan, jonka annoin Cassulle. Tämän jälkeen kävin hakemassa orin harjapakin ja toin sen karsinan ulkopuolelle. Otin sieltä esiin kovan harjan ja rupesin pitkin vedoin harjaamaan connuani aloittaen kaulasta ja siirtyen sieltä välivaiheiden kautta lautasiin.

Harjauksen jälkeen otin pakista esiin harjanselvitysaineen ja piikkisuan, palaten takaisin karsinaan.
”Nyt lähtee tämä takkukasa”, uhosin suihkauttaen selvitysainetta ponin harjaan. Cassu kavahti hieman taaksepäin, mutta otin sitä päitsistä kiinni ja aloin ensin sormin selvittelemään harjaa. Hieman lisää tököttiä ja piikkisuka käyttöön. Harja tuntui jo mukavan selvältä, mutta selvyys pitäisi piakkoin tarkistaa myös kammalla. Etuharja selvisi helpommin, ja sen jälkeen oli hännän vuoro. Siinä saattaisi kestää. Seisoin ponini sivulla ottaen runsaan hännän käteeni. Suihkuttelin siihen selvitysainetta ja rupesin sitten harjaamaan häntää. Se oli todella takussa, ja kesti aikaa (+ kului tököttiä) että sain harjan selväksi. Tämän jälkeen selvitin harjan vielä kammalla, jonka jälkeen Cassu oli harjaukselta valmis.

Liu'utin kättäni Cassun jalkaa pitkin. Painoin hieman orin jalkaa vasten, jotta sain sen nousemaan. Connu nosti jalkansa, ja puhdistin sen kavioista lian viimeistellen sen harjaamalla. Sama toistui kolmen muun kavion kohdalla, ja niin ponini oli valmis varustettavaksi.

Nostin satulan connemaran selkään ja liu'utin sen oikealle kohdalleen. Kävin toisella puolella suoristamassa satulahuovan ja palasin toiselle puolelle kiristämään satulavyön. Orini ei ollut moksiskaan vyön kiristämisestä, joka ei kyllä uutta ollut. Otin suitset karsinan ulkopuolelta ja avasin ne nipusta. Suitset nähdessään Cassun silmät suurenivat ja se lähti satulan kanssa kiertämään karsinaa. Rauhallisesti otin sen kiinni ja laitoin ohjat kaulalle. Poni nosti päätään niin ylös kuin pystyi, mutta sekään ei tosiaan kovin korkeaa ollut, kun kohtalaisen ”pieni” poni oli kyseessä. Otin kiinni orin päästä tarjoten sitten sille kuolaimia. Cassu vastusteli, joten painoin sitä suun hampaattomasta kohdasta ja poni avasi suunsa. Laitoin niskahihnan tottuneesti ponin korvien taakse ja kiristin remmit. Itseni olin jo kerennyt varustaa, joten otin karsinan ulkopuolella odottavan kypärän ja hanskat laittaen ne päälleni.

Olimme aikaisemmin käyneet Kristiinan kouluvalkassa, ja se oli mennyt ihan mukiinmenevän mukavasti. Olin oppinut lisää uusia, käyttökelpoisia asioita joita voisin soveltaa Cassun kanssa. Nyt ajattelin kuitenkin vain mennä maastoon, kun ponillani oli jo hokitkin valmiiksi. Järnbyn väki oli liikutellut Cassua viimeksi, ja se oli oikein mukavalla päällä. Minun oli vain lyhennettävä jalustimia ja lähdettävä maastoon.

Pidin Cassulla puolipitkät ohjat kävellessämme hiekkatietä pitkin. Ori oli ilmeisen innoissaan reissustamme, koska viimeksi sillä oli treenattu kunnolla koulua. Nyt en halunnut vaatia siltä mitään raskasta, kunhan se vain siirtyisi oikeaan aikaan ja pysyisi nahoissaan.

Lumi oli satanut ja sulanut ja taas satanut, nyt sitä ei kyllä maassa enää hirveästi ollut. Tuuli puhalsi välillä napakasti, mutta onnekseni välillä oli tyyntä. Puut olivat alastomia, joissakin puskissa saattoi roikkua pari avutonta lehteä. Havupuut olivat tuttuun tapaansa vehreitä, ja minä hymyilevä. Vaikka olin ”yksin”, olin todella hyvällä mielellä. Kahdestaan Cassun kanssa-retki on aivan ihana.

Otin ohjat kireämmälle ja nostin ravin. Cassu meni pikkuista poniraviaan, ja minä kevensin sen tahtiin. Annoin sille kuitenkin enemmän pohkeita, että saisin sen liikkumaan vähän isommin, että se lämpeäisi ja saisi kunnon liikettä. Connemara nautti ravaamisesta maastossa ja yritti välillä napata suuhunsa puun oksia. En kuitenkaan antanut ”lupaa”, koska nyt oltiin kuitenkin tekemässä töitä.

Sopivan kohdan tullessa istuin syvälle satulaan ja annoin ponille puolipidätteet ja tämän jälkeen laukkapohkeet. Cassu nosti innokkaan laukan, ja minä istuin satulassa. Hetken päästä nousin kuitenkin jalustimille ja annoin Cassulle enemmän pohjetta. Nyt mennään eikä meinata. Poni laukkasi minkä jaloistaan pääsi. Tunsin tuulen piiskaavan kasvojani, ja vedet valuivat silmistän. Cassu nautti silmittömästi, ja taisi pienen ilonpukinkin vetäistä. Tämä se vasta oli elämää!